Punavihersokeus ja valokuvaus - mahdoton yhtälö?

Usein huomaan punavihersokeuteni siitä, että en osaa kertoa jonkun esineen väriä varmaksi. Jään empimään onko se ruskea vai vihreä tai onko se harmaa vai vaalean vihreä? Syksyisin puolukan kerääminen on tuskaisen hidasta. Joudun kumartumaan matalalle löytääkseni punaiset puolukat vihreiden lehtien seasta. Tiheässä varvikossa en löydä marjoja ellen laskeudu polvilleni ja sankollisen keräämiseen menee helposti tunti.


Tiedän, että en ole ongelman kanssa yksin ja keskustelua herättääkseni ajattelin kirjoittaa kokemuksiani aiheesta. Varmaan useimmalle punavihersokeus on tuttu juttu mutta tässä on tiivistettynä tietoa:

Yleisin värinäön heikkouden muoto, puna-vihersokeus on miehillä varsin yleinen; siitä kärsii noin 8 prosenttia miehistä. Naisista sen sijaan vain noin 0,4 prosenttia on puna-vihersokeita. Puna-vihersokeutta on eri asteista: jotkut puna-vihersokeat eivät koskaan erota punaista ja vihreää, jotkut sekoittavat nämä värit vain niiden joutuessa vierekkäin. Purppurasokeus on erittäin harvinainen väriheikkoustyyppi. Mahdollisia ovat myös esimerkiksi ruskean ja vihreän eri sävyjen rajoittunut erottelukyky. Kaiken kaikkiaan jonkin asteisesta värinäkökyvyn puutteesta kärsii miehistä noin 10 prosenttia ja naisista vastaavasti noin 0,5 prosenttia.

Näön ollessa normaali silmän verkkokalvon valoherkät tappisolut reagoivat valon eri aallonpituuksiin ja tunnistavat ne väreinä. Värisokealla jokin tappityyppi saattaa puuttua tai olla viallinen.

(Lähde: wikipedia)



Valokuvauksen tekniseen suoritukseen punavihersokeus ei sinällään vaikuta. Aukon valinta ja sopivan valotuksen löytäminen on kokeilua ja lopputuloksen tihrustamista pieneltä näytöltä. Siitä harvemmin näkee onko lopputulos onnistut värien tallentamisessa esimerkiksi auringonlaskua kuvatessa. Varsinainen kuvien hienosäätö tapahtuu sitten tietokoneella ja siinä vaiheessa alkavat ongelmat.

Croppaan ja säädän kuvan mieleiseksi. Kaikki näyttää hyvältä ja olen tyytyväinen kuvaani. Sitten tulee paikalle vaimoni, katsoo hetken kuvaa ja sanoo:"Hirveä!" Maailmani murenee. Juuri kun luulin olevani hyvä valokuvaaja, minut palautetaan maan pinnalle.

Vaimoni jatkaa:"Kuva on hirveän keltainen ja siinä on punaistakin liikaa. Laita värilämpöä kylmemmälle ja vähennä punaista." Teen työtä käskettyä ja kysyn sekunnin välein, joko nyt on hyvä? En huomaa aluksi mitään eroa kuvassa. Kun liu'utan palkkia riittävästi vasemmalle, huomaan jotain tapahtuneen mutta en osaa sanoa mitä. Lopulta kuva on vaimoni silmille hyvän värinen mutta minun silmissäni se näyttää haalealta ja värittömältä.

Vuosien mittaan olen oppinut säätämään kuvia lähelle "normaalia". Tiedän, että kuva, joka näyttää omiin silmiini hyvältä, on liian keltainen, liian punainen tai liian vihreä. Kokeilen näitä vuorotellen kunnes kuva alkaa näyttää mielestäni huonolta. Sitten pyydän paikalle vaimoni tai tyttäreni ja kysyn mikä kuvassa on vielä vikana. Usein saan vastaukseksi:"Se näyttää ihan hyvältä." Olen siis oppinut jotain.



Usein käy niin, että joudun pyytämään vaimoni tai tyttäreni auttamaan säätämisessä. Tiedän, että kuvassa on jotain vikaa mutta en tiedä mitä. Aina ennen kuvien julkaisemista blogissa pyydän jonkun "normaalin" ihmisen katsomaan kuvat kertaalleen läpi. Harvoin kaikki kuvat ovat kerralla kelvollisia ja joudun säätämään niitä vielä lisää.

Lopuksi vastaan otsikossa esittämääni kysymykseen. Punavihersokeus ja valokuvaus eivät ole mahdoton yhtälö kunhan hyväksyy itse sen tosiasian, että tarvitsee kuvien hienosäätämisessä apua normaalin värinäön omaavalta henkilöltä. Yksin en saisi kuviani julkaisukelpoiseen asuun. Onneksi apu on lähellä ja saan neuvoja mitä tehdä.