Erätarinoita osa 3: Pakkaspäivän jänisjahti

Viljon lapsuudenystävä ja metsästystoveri Juhani eli Jussi, oli soittanut edellisenä iltana ja kysynyt mukaansa jänisjahtiin. Lähes kolme viikkoa kestäneet yli -40' asteen paukkupakkaset olivat hiljalleen väistyneet ja edellisenä päivänä oli lounaasta saapunut lumisade. Illan ja yön aikana oli satanut 10cm senttiä uutta lunta ja Viljo tiesi kokemuksesta, että jänikset eivät mielellään lähde kauas ruokailupaikoiltaan heti uuden lumen tultua. Tämä helpotti metsämiehiä. Koiran sai laskea metsään tutuille, varmoille paikoille etsimään pitkäkorvia.


Viljo oli pakannut repun jo illalla valmiiksi. Nokipannun ja eväsleipien lisäksi repussa oli kuivalihaa, jota hän oli valmistanut edellisenä talvena hirven sydämestä. Viljo oli kyllästynyt perinteiseen makkaran paistamiseen. Muiden kuumentaessa säilöntäaineilla kyllästettyjä makkaroita, Viljo pisti tikun nokkaan palan kuivattua hirven sydäntä. Lämpimänä se sai leivän päällä veden herahtamaan suupieliin.

Auringon nousuun oli aikaa vielä runsas puoli tuntia kun pihatieltä kuului V8:n matala murina. Jussi ajoi pihaan vanhalla, vuoden 1974 Chevroletillaan. Aikanaan oli ollut kylällä yleinen puheenaihe kuinka Jussi oli ostanut amerikanraudan. Kateellisimmat olivat moittineet Jussia suuruudenhulluksi ja kyseenalaistaneet koko ison auton tarpeellisuuden. Kovaäänisimmät olivat jopa väittäneet auton kuluttavan niin paljon bensaa, ettei kyläkaupan pienestä säiliöstä enää riittäisi muille. Jussi oli vähän naurahdellut näille kommenteille ja ajan mittaan pahat puheet olivat hiljentyneet. Jotkut olivat myöhemmin jopa ihmetelleet kuinka yli 40v vanha auto toimi edelleen säässä kuin säässä. Automiehenä Jussi toki tiesi miten huollot kuului tehdä auton kunnossa pitämiseksi.

-Huomenta! Viljo toivotteli kavutessaan auton etupenkille.
-Ka, huomenta! Jussi vastasi -Taijettiin suaha hyvä jahtisää tälle päivälle.
-Niinpä tuo näyttäisi olevan. Pakkanenkin sopivasti lauhtui, ettei tarvihe koko vaatekaappia ottoo mukkaan, virkkoi Viljo puolestaan.
-Niinpä. Eikä se ole tuolle koirallekaan mittään herkkua juosta jänisten perässä jos pakkasta on kolomattakymmentä, Jussi tuumaili.

Jussin vieressä istui suomenajokoira Poju. Ihan poikanen se ei enää ollut vaan ikää oli jo kertynyt kunnioitettava 9,5v. Silti se jaksoi juosta päivän pitkin metsää ja etsiä pitkäkorvat kerta toisensa jälkeen piilostaan.

Lumi tuprusi auton perässä kun Jussi kiihdytti Chevroletinsa pihatieltä isommalle tielle. Vanhaksi autoksi ääni oli hiljainen ja lumi vaimensi loputkin äänet. Runsaan kymmenen minuutin ajon jälkeen Jussi käänsi auton metsäautotien auratulle pistolle ja sammutti moottorin. Oltiin molemmille tutuissa maisemissa Peuravaaran ja Teerilammen välisellä alueella. Täältä olivat miehet saaneet vuosikymmenien aikana satoja jäniksiä. Rusakoita ei täällä ollut ollenkaan. Pojullekin oli ammuttu kymmeniä jäniksiä. Pelkästään edellisenä talvena he olivat saaneet Pojun ajosta lähes 40 pitkäkorvaa.

-Teetsie tulet jos mie käyn viemässä koiran mehtään?
-Tehhään niin, Viljo vastasi.
Jussi otti Pojun autosta ja lähti sen kanssa kohti tuttua paikkaa, jossa tiesi jänisten viihtyvän. Viljo lapioi tien laitaan kolon lumipenkkaan ja nosteli siihen Chevroletin lavalta halkoja. Sulan maan aikana hän tykkäsi tehdä tulet tervaskantoon mutta näin talvella oli helpompi ottaa liiteristä mukaan polttopuita.

Kuivat puut syttyivät helposti ja hetkessä nuotio paloi iloisesti risahdellen. Viljo otti nokipannun repustaan ja paineli sen täyteen lunta. Pannun hän nosti kepin nokkaan nuotion lämpöön ja alkoi sulattaa kahvivettä.
Jussi saapui hetken kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan. Tielle oli lumisateiden jälkeen ilmestynyt runsaasti jänisten jälkiä. Tien varren pajukot olivat täynnä tuoreita syönnöksiä ja oli odotettavissa hyvä päivä.
-Jokos täällä on kahvi valmista? Naurahti Jussi nähdessään kahvipannun kepin nokassa nuotion yläpuolella.
-Ei ihan vielä mutta hetken jos maltat vartoa niin kohta on, Viljo naurahti.
Vielä kahteen kertaan Viljo pudotti kahvipannuun tiukkaan puristetun lumipallon ennenkuin vettä oli riittävästi. Lopulta pannun nokasta alkoi nousta höyryä ja Viljo nosti pannun tulelta. Kahvipaketti löytyi sovitusti Jussin repusta ja Viljo kaatoi siitä reilun kukkuran pannuun.
-Sekoitetaanko vai kiehautetaanko? Viljo kysyi veitikkamainen hymy kasvoillaan.
Jussi naurahti.
-Tee miten teet. Molemmat käy.

Tämä oli ainainen leikinlaskun aihe yhteisillä reissuilla. Jussi oli sitä mieltä, että kahvi piti kiehauttaa mutta Viljon mielestä se pilasi kahvin. Purut piti sekoittaa puutikulla ja sen jälkeen antaa laskeutua, ettei kahvista tullut kitkerää. Niin hän teki nytkin ja se kelpasi Jussille.

Miehet hörppivät kahvia hiljaisuuden vallitessa. Kuukkelikin ilmestyi jostain katselemaan pää kallellaan metsämiehiä. Viljo katseli sitä aikansa, kaivoi repun auki ja otti sieltä palan leipää.
-Otahan, ettei tule vilu, hän tuumi ja laittoi leivän palan kämmenelleen.
Kuukkeli katseli hetken varovaisesti oksaltaan. Lopulta uteliaisuus voitti ja se lehahti maahan. Hetken siinä katseltuaan lintu pyrähti Viljon kädelle, nappasi leivänpalan ja lensi takaisin puuhun. Hymy levisi molempien miesten kasvoille. He tunsivat olevansa osa luontoa.

"Vooou, vou, vou, vou", kuului äkkiä muutaman sada metrin päästä. Molemmat miehet valpastuivat ja kahvimuki pysähtyi kesken matkaa huulille.
-Jottain löyty, Jussi tuumasi. -Äänestä päätellen taisi koira ajaa jäniksen makuulta liikkeelle.
Viljo ei vastannut mitään vaan kuunteli keskittyneenä ajon suuntaa. Pois päin tuntui lähtevän kohti Peuravaaran rinnettä ja hän jatkoi rauhassa kahvin hörppimistä.

-Mitä sie oot mieltä tästä uuesta Mehtähallituksen suunnitelmasta pistää vesialueet kaupalliseen käyttöön? Jussi kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-Mhhh, enpä tiiä en. Yks sannoo yhtä ja toinen toista. Mehtähallituksen miehet sannoovat, jotta ei tule mittään muutosta tavallisen tallukan elämään. Sitten taas luonnonsuojelijat pelottelevat, jotta kohta amerikkalaiset ja kiinalaiset ostaavat meijän järvet ja alkavat periä maksua pohjavesistäkin, Viljo tuumaili. -Otapa tästä nyt sitten selevää. Tuntuu, että kaikki puhhuuvat päällekkäin ja ristiin.
-Ka niinhän se on. Oon miekin kysynnä kansanedustajiltakin, jotka siitä päättävät mutta eipä niilläkään tunnu olevan asiasta mittään tietoa. Kumma se vaan on, että äänestetään asioista, joista ei kuitenkaan oikein tiijetä mittään.
-Minua kyllä vähän huolestuttaa silti tuo homma. Mikä ihmeen kiire sillä on nyt saada laki hyväksyttyä ilman kunnon keskustelua? Jussi jatkoi puhettaan.

Äkkiä jutustelu keskeytyi ja molemmat valpastuivat. Puoli tuntia oli kulunut siitä kun Poju oli ottanut ajon ja lähtenyt jäniksen perässä kohti Peuravaaran rinnettä. Nyt ajo selvästi lähestyi ja haukku kuului selvempänä. Viljo sujautti kuksan reppuun ja otti sieltä muutaman patruunan. Autosta hän otti vanhan haulikkonsa veti sen suojapussista pois. Vanha Valmet oli palvellut uskollisesti vuosikymmeniä ja Viljo käsitteli sitä hellästi kun kukkasta. Patruunat piippuun ja hän oli valmis.
-Mee sie vaikka tuonne lammen rantaan niin mie meen tuohon suon reunaan,Viljo virkkoi Jussille. -Siitä se kuitenkin tulloo kun tuolta kiertää.
-Tehhään niin. Jos alakaa kiertää enemmän tuonne ylärinteeseen niin mie nousen sitten palolinjalle vaaran rinteelle.
-Ja mie valmistauvun menemään suolle jos kiertää siellä lenkkiä, Viljo sanoi.

Monesti oltiin huomattu, että varsinkin vanhemmat jänikset tapasivat juoksuttaa koiraa satoja metrejä edes takaisin samoja tuttuja uria. Silloin oli passimiehen siirryttävä oletetulle uralle jänistä vastaan.
Viljo laskeutui rinnettä kohti suota ja pysähtyi metsän ja suon laitaan. Samassa paikassa hän oli seissyt passissa monta kertaa ennenkin. Siinä tiheä metsä päättyi ja suo alkoi. Metsän ja suon rajaan oli hakattu ura metsätilojen rajalle. Ylärinteen metsä oli valtion maata ja suon reunasta alkoi Jussin omistama maa-alue. Kokemuksesta Viljo tiesi, että jänis pyrki helpoille urille pois tiheästä metsästä ja juoksi mielellään juuri tätä uraa yrittäen karkoittaa koiran perästään.

Ajo polveili suuntaan ja toiseen. Välillä ei kuulunut mitään ja kohta taas kuului haukku selvästi:"Vou, vou, vou."
Seistessä keskellä hiljaista lumista metsää Viljo ajatteli:
"Onneksi pakkaset vähän lauhtuivat. Tämä -20' pakkanen ei tunnu enää miltään niiden -40' pakkasten jälkeen."
Kylmimmillään mittari oli käynyt -42 asteessa. Silloin alkoi jo mökissäkin tulla viileä. Puita sai kantaa sisään kolme sylillistä päivässä ja uunissa paloi tuli suurimman osan päivästä.

Hiljaa, täysin varoittamatta se tuli uraa pitkin. Jänis juoksi kaikessa rauhassa kohti Viljoa. Toki hän tiesi, että koira saattoi olla jopa puoli tuntia jäljessä jänistä. Silti jäniksen ilmestyminen yllätti. Hiljaa Viljo työnsi haulikon varmistimen pois päältä.
-Huomenta!
Jänis pysähtyi.
-Kaunis ilma tänään.
Samalla Viljo nosti hitaasti haulikon poskelleen.
Jänis epäröi. Pitäisikö kääntyä takaisin vai hypätä pitkällä loikalla metsään? Sitä se ei kuitenkaan enää pystynyt päättämään sillä Viljo oli jo päättänyt, että jänis päätyy hänen reppuunsa. Valmet puhui vuosikymmenien kokemuksella.

Viljo suolisti jäniksen ja painoi havuja vatsaonteloon. Sovitusti hän jätti jäniksen niille sijoilleen odottamaan koiraa. Sille oli tärkeää löytää jänis ajon päätteeksi jäljen päästä.
Viljo kaiveli taskujaan ja löysi vanhan käyrävartisen piippunsa. Toisilla oli tapana ottaa kaadon päälle ryyppy taskumatista mutta raittiina miehenä Viljo ei koskenut alkoholiin. Sen sijaan hänellä oli ollut jo vuosikymmeniä tapana kaadon jälkeen ladata vanha piippunsa ja tuprauttaa sauhut. Niin hän teki nytkin. Silmät sirrillään hän puhalteli savukiekuroita kohti puiden latvojen takaa kurkkivaa aamuaurinkoa. Piippu kihahteli Viljon imaistessa siitä.
Ajo tuntui loittonevan taas ja Viljo vähän ihmetteli:
"Minnekä se koira oikein mennee? Ei kait se noin paljon voi perässä olla?"
Samassa paukahti lammen rannassa. Jussi poltti ruutia ensimmäisen ja sitten toisen kerran. Viljo oli vähän hämillään ja katsoi jänistä. Hän oli ampunut jäniksen mikä ei ollut ollut ajossa. Se oli juossut vahingossa surman suuhun. Vaan eipä tuo haitannut. Viljo nosti jäniksen maasta ja lähti kohti nuotiota.

Viljo lisäsi puita tuleen ja alkoi sulattaa kahvivettä. Vartin päästä saapui Jussikin roikottaen jänistä. Pojukin oli saanut osansa jäniksestä. Tapana oli antaa jänistä suolistaessa koiralle palkaksi maksa ja sydän.
-Pääsi mokoma yllättämään, Jussi nauroi. -Kuuntelin, että ammuit ja lähdin jo kävelemään sinun suuntaan kun tämä epeli juoksi vastaan. Tuli niin yllättäen, että ensimmäisen paukun ammuin ohi ja vasta toisella jäi.
-No mie vähän ihmettelin, että onko ruuti ilmaista kun huvikseen paukuttelet. Vaan selevisi sekin sitten. Mie taisin ampua jäniksen, joka ei ollut ees ajossa, Viljo nauroi.
Jussi oli odotellut hetken ja koira oli tullut kaadolle. Suolistamisen jälkeen oli lähdetty nuotiolle takaisin.

Kahvivesi kiehui. Jussi kaiveli kahvipaketin repusta, kaatoi puruja pannuun ja kysyi:
-Miten?
Viljoa nauratti.
-Ihan sama, tee miten teet.
Jussi kiehautti. Molemmille jotain.