Erätarinoita osa 6: Joulukala

Tuli rasahteli takassa ja antoi lämpöä Viljon pieneen mökkiin. Kireä pakkanen napsahteli nurkissa ja muistutti samalla lähestyvästä joulusta. Viljo makaili tuvan sohvalla ja katseli vilti alta lattialla puukalikkaa silppuavaa Tapio-koiraa. Sotkusta huolimatta koiran puuhat saivat uurteiset kasvot hymyilemään.
- No onko se kalikka parempi kun oma luu? Viljo kysyi koiralta. Vastauksena oli vain kallellaan keikkuva pää ja kysyvä katse. Ikään kuin koira olisi sanonut: "Älä kysele joutavia."

Jo toista kuukautta jatkunut flunssa ja kuume verotti joulumieltä ja kaikki valmistelut olivat puolitiessään. Eihän yksi mies ja koira paljon tarvinnut. Jotain Viljo oli leiponut ja jotain ostanut. Niillä kyllä nälkää siirtäisi mutta tärkein, joulukala, puuttui. Tauti oli vienyt niin voimat, ettei verkkojen laskusta ollut tullu mitään. Kaupasta ostettu kirjolohi ei tullut kuuloonkaan.

Aamulla Viljo oli sentään jaksanut käydä laittamassa linnuille lisää syötävää. Läskipalojen lisäksi pihassa oli nyt kauralyhde ja lintulaudat täynnä auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Rakkaus luontoon näkyi siinä, että Viljo halusi antaa jouluna parempaa ruokaa myös metsän eläimille.

Takan lämpö raukaisi. Unettava humina ja rasahtelu kuului takasta ja vähitellen Viljon silmät painuivat väkisin kiinni. Lopulta viltin alta kuului vain rauhallinen tuhina.

Kop, kop! Ovelta kuului koputus.
 - Ovi on auki, sisään vaan! Kuului Viljon rauhallinen kehoitus.

Ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi harmaapukuinen partasuu. Viljo hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Siinä se seisoi edelleen. Vaikka hänkään ei ollut mikään nuori, oli tuo harmaapukuinen ukkeli varmasti kaksi kertaa vanhempi kuin hän. Ainakin 150v, Viljo arveli.
- Päivää, kuului ovelta.
- No päivää, Viljo sai lopulta sanottua.
- Pikkulinnut kertoivat että sinulta puuttuu joulukala, harmaapukuinen ukkeli virkkoi. -Tässäpä sinulle olisi sellainen.

Hän nosti selästään tuohikontin ja laski sen tuvan penkille. Repustaan ukkeli kaivoi käärön ja asetti pöydälle.
-Savustettua taimenta ja mitä parhainta laatua, ukkeli hymyili avatessaan kääröä.

Viljo oli sanaton. Mikä oli tämä ukkeli ja mistä hän tiesi ettei Viljolla ollut kalaa? Eihän hän ollut kertonut siitä kenellään. Siinä ukkeli kuitenkin seisoi tuohikontti kädessään ja puhui rauhallisella ja vakuuttavalla äänellä.
- Kiitos, kiitos, Viljo sai lopulta sanottua. -Eihän minulla ollut kalaa kun en ole saanut laskettua verkkoja. Kiitos sinulle, kuka lienetkin.

Harmaapukuinen ukkeli naurahti ja katsoi veitikkamaisesti Viljoa.
- Tee niin toisille kun toivot heidän tekevän sinulle. Sinä olet ollut hyvä sydäminen ja antanut linnuille mitä ne tarvitsevat keskellä kylmää pohjolan talvea. Nyt ne halusivat muistaa sinua. Sinitiaiset, talitiaiset, hömötiaiset ja keltasirkut närhi puhemiehenään tulivat minun luo kertomaan sinun sairastelustasi. Me metsän väki yhdessä päätimme tuoda sinulle joulumieltä. Tässä on sinulle puuttuva joulukala. Hyvät työsi palkitaan.

Sen sanottuaan ukkeli nosti kontin selkään, heilautti kättään ja astui kynnyksen yli. Ovi kolahti perässä ja Viljo oli yksin mökissään. Vain sinitiaiset koputtivat ikkunan takana. Viljoa hymyilytti.

Kop, kop, kop... kop, kop, kop. Naputus ikkunan takana jatkui. Viljo havahtui viltin alla ja hieroi silmiään.
-Oh hoh, taisinpa torkahtaa hetken. Ei ole näköjään tauti vielä kokonaan ohi kun näin nukuttaa. Mitähän asiaa meidän pikkulinnuilla nyt on kun noin koputtavat?

Hän kohottautui istumaan ja vilkaisi ikkunaan. Siellä kurkisteli toista kymmentä pikkulintua ikkunasta sisään. Sitten hän huomasi pöydällä käärön. Samanlaisen käärön kuin äskeisessä unessa. Hän istui hetken paikallaan ja mietti oliko uni ollut sittenkään unta. Jos se oli niin  mistä tuo käärö oli tuohon ilmaantunut?

Pikkulinnut naputtelivat edelleen ikkunaan. Viljoa hymyilytti. Hän päätti viedä aamulla ulos vielä yhden läskipalan lisää.