Harmaana marraskuun aamuna päivä valkeni vasta kahdeksan jälkeen. Laskimme koirat irti ja jäimme odottelemaan mitä tuleman pitää. Toiveissa olisi saada muutama pitkäkorva saaliiksi pataan muhimaan sunnuntain ruoaksi. Kauaa ei tarvinnut odottaa kun metsästä alkoi kuulua ajokoiran valittava ajohaukku. Levittäydyimme ketjuun ja jäimme odottelemaan.
Tällä kertaa ajettavana ei kuitenkaan ollut nuori ja hölmö jänö vaan vanha kokenut konkari, joka otti suoran suunnan kohti itää ja aloitti kilpajuoksun koiran kanssa. Meni sata metriä, toinen, kolmas ja lopulta kilometri ilman suunnan muutosta.
Hyppäsimme autoon ja ajoimme lenkin ajon eteen ja kiipesimme vaaran rinteelle odottamaan lähestyvää ajoa. Vanha pitkäkorva kuitenkin kuuli tulomme ja käänsi suunna 300 astetta takavasempaan ja lähti juoksemaan suoralla suunnalla minkä kintuistaan pääsi. Taittui kilometri ja puoli toistakin. Taas me jouduimme siirtymään.
Lopulta jänis alkoi vähän pyöriä rinkiä ja me löysimme tuuliselta vaaranrinteeltä passipaikat. Siinä hytistessä ja kuunnellessa väliin lähestyvää ja väliin kaikkoavaa ajoa alkoi jo kylmäkin hiipiä takin sisään. Tiesin, että ajo saattaa olla puolikin tuntia jänistä jäljessä mutta silti hätkähdin kun tienlaitaa juoksi kaikessa rauhassa iso valkoinen jänis. Poistin varmistimen ja odotin, että jänis tulee lähemmäksi. Nostin rauhassa haulikon poskelle ja odotin taas. Lopulta pitkäkorvainen huomasi minut pysähtyi. Muuta ei tarvittu. Puristin kerran liipasimesta.
%2B1.JPG)
