perjantai 3. helmikuuta 2017

Erätarinoita osa 4: Näätäjahdissa


Elettiin helmikuun ensimmäisiä päiviä. Viljo oli sairastanut koko loppuvuoden ja tammikuukin oli mennyt vielä toipuessa. Vaikka Viljo oli ikäisekseen hyväkuntoinen, ei vanhalla miehellä taudeista parantuminen enää käynyt niin kuin nuorempana. Viimeisten viikkojen ajan hän oli keskittynyt lähinnä mökin lämmittämiseen ja katsellut ikkunasta lintuja. Pakolliset hommat kuten verkkojen kokeminen oli hoidettu yhdessä Viljon ystävän ja erätoverin Jussin kanssa.

Pitkän sairastamisen jälkeen veri veti jälleen erälle ja Viljon erääseen mielipuuhaan, näätäjahtiin. Edellinen ilta oli pimentynyt puolipilviseen säähän ja yöllä oli kevyt lumisadealue kulkenut Kivivaaran yli. Muutaman sentin uusi lumikerros saikin sekä miehen, että Tapio-koiran touhuamaan innoissaan heti aamusta. Jo yhdeksän aikaan, kun maisema alkoi vaaleta, oli reppu pakattu ja haulikko kaivettu kaapista. Viljo ja Tapio olivat valmiita näädän jäljille.

Sukset suhisivat hiljaa kun Viljo luistatti niitä ohuen vitilumen päällä. Uuden vuoden paikkeilla ollut lämmin viikko oli tiivistänyt lumen niin ettei pitkä eräsuksi upottanut kuin alle kymmenen senttiä. Hiljakseen Viljo hiihteli kohti Huuhkajavaaran ja Teerilammen välistä aluetta. Sieltä löytyi vielä tehometsätaloudelta säästyneitä vanhoja kuusikoita, joissa näädät mielellään oleilivat. Nuorempana Viljo oli pitänyt tällä alueella myös näädänrautoja. Nykyisin nahasta ei enää maksettu niin hyvin kuin ennen ja hän olikin jättänyt pitkät ansakierrokset. Tapion kanssa jahtaamalla näädän pyynti oli mukavampaa ajanvietettä kuin kiertää keräämässä kuolleita ja jäätyneitä eläimiä raudoista.

Tapio touhusi omiaan Viljon hiihdellessä hiljakseen eteenpäin. Alettiin olla niillä paikoilla, josta jälkiä useimmiten löytyi. Näädät viihtyivät vanhoissa oravanpesissä ja niitä Viljo tähyili suurista kuusista. Usein näädät kulkivat pitkiä matkoja myös puissa, joten pelkkien lumijälkien puuttuminen ei kertonut vielä mitään. Varsinkin lumisateen jälkeen näädät viettivät aikaa pesissä ennen liikkeellelähtöä ja lumijälkiä oli turha etsiä.

-Tuolla se kultakurkku voisi olla, mutisi Viljo itsekseen kun huomasi risupallon suuren kuusen oksanhangassa.

Vanha oravanpesä oli aution näköinen. Viljo otti vyöltään reilun puolen metrin pituisen puukalikan ja kolautti sillä muutaman kerran topakasti kuusen kylkeen. Jos pesässä olisi näätä, se tulisi hetken kuluttua kurkistamaan häiritsijää. Ei mitään. Erämaa oli hiljainen.

Tapiota ei ollut näkynyt hetkeen. Viljo ajatteli jo viheltää koiran luokseen kun haukku alkoi. Se takoi tasaisesti kun höyryvasara konepajalla. Vaikka Tapiolla oli jo ikää kahdeksan vuotta, sen haukku oli terävää ja voimakasta kuin nuorella koiralla. Hiljalleen Viljo lähestyi haukkuvaa koiraa miettien minkä puun latvassa näätä kurkkii häiritsijäänsä. Kun matkaa oli enää 50m, Viljo otti haulikon selästä ja työnsi patruunat piippuun. Koira näkyi jo suuren kuusen juurella katse ylöspäin naulittuna. Puussa, jota Tapio haukkui, ei vielä näkynyt mitään.
-No johan on silmät käyneet vanhaksi kun ei löydy, Viljo mutisi tuijottaessaan kuuseen.
Silloin se lähti! Suuri ukkometso hyppäsi siivilleen ja valtavalla rytinällä se lensi kohti Huuhkajavaaraa. Tapio rynnisti perään haukkuen koko ajan.
-TÄNNE! Viljo huusi loittonevan koiran perään.

Harmitus kävi miehen läpi hänen tajutessaan, ettei lintua voinut ampua eikä se myöskään ollut tämän päivän tavoiteltu saalis. Vaan minkä koira luonnolleen mahtaa? Syksyllä jahdataan metsälintuja eikä se ymmärrä, ettei talven tullen niitä enää kuulunut haukkua.

Tapio tuli Viljon luo ihmetys suurissa silmissään kuin kysyen: Mitä ukolla on asiaa? Koira oli toiminut hienosti vaikkakin se oli haukkunut Viljon näkökantilta väärää saalista. Eihän sitä voinut siitä moittia vaan se sai hyvästä haukusta kehut ja taputukset.

Matka jatkui ja Viljo tähyili taas oravanpesiä puista ja jälkiä maasta. Siinä! Näätä oli loikkinut pitkin Teerilammesta lähtevän puron jäätä. Koira jo nuuski innoissaan jälkiä ja oli sen näköinen, että vihdoinkin ymmärsi mitä Viljo halusi sen löytävän. Hetken matkaa puroa pitkin kuljettuaan näätä oli noussut maalle ja juossut edestakaisin pitkin kuusikkoa. Tapio nosti kuonoaan ilmaan ja veti pitkään vainua. Vieno tuulenvire toi sen nokkaan saman hajun mitä se oli haistellut purolla.

Koira juoksi kuusikossa koittaen paikallistaa hajun lähdettä. Korkealta puusta tuleva näädän haju levisi tuulessa laajalle alueelle eikä koiran tarkka hajuaistikaan löytänyt missä puussa näätä piileskeli. Viljo tähyili vastatuuleen etsien sopivia pesiä.
-Hmmm, olisiko tuolla, hän mietti nähdessään jälleen yhden risupallon kuusessa ja otti haulikon käteen ampumavalmiiksi.
-KOP, KOP, onko täällä ketään kotona? Viljo huhuili kolkuttaessaan kuusen kylkeä kalikalla.

Jo ilmestyi pää pesän suuaukkoon. Samalla alkoi myös Tapion vimmattu haukku. "VOU VOU VOU VOU VOU", kaikui pitkin Huuhkajavaaran rinnettä. Viljo nosti haulikon poskelleen ja tähtäsi pesää.
-Tule nyt ulos sieltä!, hän mutisi itsekseen.

Samassa näätä otti valtavan loikan viereiseen kuuseen. Se oli tullut ulos oravanpesän toisesta suuaukosta ja kiertänyt huomaamatta puun taakse. Tuskin näädän tassut ehtivät koskettaa viereisen kuusen oksia kun haulikko pamahti. Karvamytty tipahteli oksalta oksalle ja lopulta maassa odottavan Tapion eteen. Koira hyökkäsi kuolleen näädän kimppuun ja riepotteli sitä puolelta toiselle.

Viljo katseli hetken ja otti sitten näädän Tapiolta. Koira sai jälleen taputtelua ja kehua, tällä kertaa myös miehen mielestä hyvästä syystä.
-Eiköhän me tehdä seuraavaksi tulet ja keitellä kahvit? Viljo kysyi Tapiolta.
Sen märkä kirsu värähti ja suuret ruskeat silmät katsoivat ukkoa. "VOU!" Se oli lyhyt ja selvä vastaus.


4 kommenttia: