sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Punavihersokeus ja valokuvaus - mahdoton yhtälö?

Usein huomaan punavihersokeuteni siitä, että en osaa kertoa jonkun esineen väriä varmaksi. Jään empimään onko se ruskea vai vihreä tai onko se harmaa vai vaalean vihreä? Syksyisin puolukan kerääminen on tuskaisen hidasta. Joudun kumartumaan matalalle löytääkseni punaiset puolukat vihreiden lehtien seasta. Tiheässä varvikossa en löydä marjoja ellen laskeudu polvilleni ja sankollisen keräämiseen menee helposti tunti.

Tiedän, että en ole ongelman kanssa yksin ja keskustelua herättääkseni ajattelin kirjoittaa kokemuksiani aiheesta. Varmaan useimmalle punavihersokeus on tuttu juttu mutta tässä on tiivistettynä tietoa:

Yleisin värinäön heikkouden muoto, puna-vihersokeus on miehillä varsin yleinen; siitä kärsii noin 8 prosenttia miehistä. Naisista sen sijaan vain noin 0,4 prosenttia on puna-vihersokeita. Puna-vihersokeutta on eri asteista: jotkut puna-vihersokeat eivät koskaan erota punaista ja vihreää, jotkut sekoittavat nämä värit vain niiden joutuessa vierekkäin. Purppurasokeus on erittäin harvinainen väriheikkoustyyppi. Mahdollisia ovat myös esimerkiksi ruskean ja vihreän eri sävyjen rajoittunut erottelukyky. Kaiken kaikkiaan jonkin asteisesta värinäkökyvyn puutteesta kärsii miehistä noin 10 prosenttia ja naisista vastaavasti noin 0,5 prosenttia.

Näön ollessa normaali silmän verkkokalvon valoherkät tappisolut reagoivat valon eri aallonpituuksiin ja tunnistavat ne väreinä. Värisokealla jokin tappityyppi saattaa puuttua tai olla viallinen.

(Lähde: wikipedia)



Valokuvauksen tekniseen suoritukseen punavihersokeus ei sinällään vaikuta. Aukon valinta ja sopivan valotuksen löytäminen on kokeilua ja lopputuloksen tihrustamista pieneltä näytöltä. Siitä harvemmin näkee onko lopputulos onnistut värien tallentamisessa esimerkiksi auringonlaskua kuvatessa. Varsinainen kuvien hienosäätö tapahtuu sitten tietokoneella ja siinä vaiheessa alkavat ongelmat.

Croppaan ja säädän kuvan mieleiseksi. Kaikki näyttää hyvältä ja olen tyytyväinen kuvaani. Sitten tulee paikalle vaimoni, katsoo hetken kuvaa ja sanoo:"Hirveä!" Maailmani murenee. Juuri kun luulin olevani hyvä valokuvaaja, minut palautetaan maan pinnalle.

Vaimoni jatkaa:"Kuva on hirveän keltainen ja siinä on punaistakin liikaa. Laita värilämpöä kylmemmälle ja vähennä punaista." Teen työtä käskettyä ja kysyn sekunnin välein, joko nyt on hyvä? En huomaa aluksi mitään eroa kuvassa. Kun liu'utan palkkia riittävästi vasemmalle, huomaan jotain tapahtuneen mutta en osaa sanoa mitä. Lopulta kuva on vaimoni silmille hyvän värinen mutta minun silmissäni se näyttää haalealta ja värittömältä.

Vuosien mittaan olen oppinut säätämään kuvia lähelle "normaalia". Tiedän, että kuva, joka näyttää omiin silmiini hyvältä, on liian keltainen, liian punainen tai liian vihreä. Kokeilen näitä vuorotellen kunnes kuva alkaa näyttää mielestäni huonolta. Sitten pyydän paikalle vaimoni tai tyttäreni ja kysyn mikä kuvassa on vielä vikana. Usein saan vastaukseksi:"Se näyttää ihan hyvältä." Olen siis oppinut jotain.



Usein käy niin, että joudun pyytämään vaimoni tai tyttäreni auttamaan säätämisessä. Tiedän, että kuvassa on jotain vikaa mutta en tiedä mitä. Aina ennen kuvien julkaisemista blogissa pyydän jonkun "normaalin" ihmisen katsomaan kuvat kertaalleen läpi. Harvoin kaikki kuvat ovat kerralla kelvollisia ja joudun säätämään niitä vielä lisää.

Lopuksi vastaan otsikossa esittämääni kysymykseen. Punavihersokeus ja valokuvaus eivät ole mahdoton yhtälö kunhan hyväksyy itse sen tosiasian, että tarvitsee kuvien hienosäätämisessä apua normaalin värinäön omaavalta henkilöltä. Yksin en saisi kuviani julkaisukelpoiseen asuun. Onneksi apu on lähellä ja saan neuvoja mitä tehdä.


torstai 28. tammikuuta 2016

Kiviarinalla paistettu yrttinen riistapitsa

Jotain on ihmisen syötävä elääkseen. Tällä kertaa tein ruoaksi pitsaa käyttäen syksyllä ammuttua jänistä. Kaikenlaista hulluttelua ruoan laitossa on tullut harrastettua ja samaa rataa jatkoin nytkin.

Taikinan tein käyttäen 1/3 grahamjauhoja ja 2/3 vehnäjauhoja. Lisäksi laitoin taikinaan 500g rahkaa ja pussillisen pinaattia. Jokainen tekee pohjan oman mieltymyksensä mukaan käyttäen leivinjauhetta tai hiivaa. Itse käytän leivinjauhetta.



Täyte onkin sitten jokaisella kerralla erilainen. Tällä kertaa vuolin jäisestä jäniksenlihasta käristyslastua ja käristin ne erittäin kuumalla pannulla tilkassa öljyä. Täytteeseen tuli lisäksi reilusti sipulia, pari kynttä valkosipulia, tuoretta basilikaa ja muutama tuore tomaatti. Turvotin kuivattuja kanttarelleja kylmässä vedessä muutaman tunnin ja silppusin ne vielä täytteen sekaan. Päällimmäiseksi ripottelin mozzarella-juustoraastetta. Sitten vain pitsa leivinuuniin kiviarinalle paistumaan.



Kun juusto hieman ruskistui, otin pitsan uunista. Pohja oli muutaman millin paksuinen ja täydellisen rapea. Maultaan pitsa oli hyvä mutta olisin kaivannut vielä hieman voimakkaamman riistan maun. Sieni antoi mukavasti makua mutta ei ollut liian voimakas. Kokeilu oli mielestäni onnistunut ja kannattaa tehdä toisenkin kerran.


sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Erätarinoita osa 3: Pakkaspäivän jänisjahti


Viljon lapsuudenystävä ja metsästystoveri Juhani eli Jussi, oli soittanut edellisenä iltana ja kysynyt mukaansa jänisjahtiin. Lähes kolme viikkoa kestäneet yli -40' asteen paukkupakkaset olivat hiljalleen väistyneet ja edellisenä päivänä oli lounaasta saapunut lumisade. Illan ja yön aikana oli satanut 10cm senttiä uutta lunta ja Viljo tiesi kokemuksesta, että jänikset eivät mielellään lähde kauas ruokailupaikoiltaan heti uuden lumen tultua. Tämä helpotti metsämiehiä. Koiran sai laskea metsään tutuille, varmoille paikoille etsimään pitkäkorvia.

Viljo oli pakannut repun jo illalla valmiiksi. Nokipannun ja eväsleipien lisäksi repussa oli kuivalihaa, jota hän oli valmistanut edellisenä talvena hirven sydämestä. Viljo oli kyllästynyt perinteiseen makkaran paistamiseen. Muiden kuumentaessa säilöntäaineilla kyllästettyjä makkaroita, Viljo pisti tikun nokkaan palan kuivattua hirven sydäntä. Lämpimänä se sai leivän päällä veden herahtamaan suupieliin.

Auringon nousuun oli aikaa vielä runsas puoli tuntia kun pihatieltä kuului V8:n matala murina. Jussi ajoi pihaan vanhalla, vuoden 1974 Chevroletillaan. Aikanaan oli ollut kylällä yleinen puheenaihe kuinka Jussi oli ostanut amerikanraudan. Kateellisimmat olivat moittineet Jussia suuruudenhulluksi ja kyseenalaistaneet koko ison auton tarpeellisuuden. Kovaäänisimmät olivat jopa väittäneet auton kuluttavan niin paljon bensaa, ettei kyläkaupan pienestä säiliöstä enää riittäisi muille. Jussi oli vähän naurahdellut näille kommenteille ja ajan mittaan pahat puheet olivat hiljentyneet. Jotkut olivat myöhemmin jopa ihmetelleet kuinka yli 40v vanha auto toimi edelleen säässä kuin säässä. Automiehenä Jussi toki tiesi miten huollot kuului tehdä auton kunnossa pitämiseksi.

-Huomenta! Viljo toivotteli kavutessaan auton etupenkille.
-Ka, huomenta! Jussi vastasi -Taijettiin suaha hyvä jahtisää tälle päivälle.
-Niinpä tuo näyttäisi olevan. Pakkanenkin sopivasti lauhtui, ettei tarvihe koko vaatekaappia ottoo mukkaan, virkkoi Viljo puolestaan.
-Niinpä. Eikä se ole tuolle koirallekaan mittään herkkua juosta jänisten perässä jos pakkasta on kolomattakymmentä, Jussi tuumaili.

Jussin vieressä istui suomenajokoira Poju. Ihan poikanen se ei enää ollut vaan ikää oli jo kertynyt kunnioitettava 9,5v. Silti se jaksoi juosta päivän pitkin metsää ja etsiä pitkäkorvat kerta toisensa jälkeen piilostaan.

Lumi tuprusi auton perässä kun Jussi kiihdytti Chevroletinsa pihatieltä isommalle tielle. Vanhaksi autoksi ääni oli hiljainen ja lumi vaimensi loputkin äänet. Runsaan kymmenen minuutin ajon jälkeen Jussi käänsi auton metsäautotien auratulle pistolle ja sammutti moottorin. Oltiin molemmille tutuissa maisemissa Peuravaaran ja Teerilammen välisellä alueella. Täältä olivat miehet saaneet vuosikymmenien aikana satoja jäniksiä. Rusakoita ei täällä ollut ollenkaan. Pojullekin oli ammuttu kymmeniä jäniksiä. Pelkästään edellisenä talvena he olivat saaneet Pojun ajosta lähes 40 pitkäkorvaa.

-Teetsie tulet jos mie käyn viemässä koiran mehtään?
-Tehhään niin, Viljo vastasi.
Jussi otti Pojun autosta ja lähti sen kanssa kohti tuttua paikkaa, jossa tiesi jänisten viihtyvän. Viljo lapioi tien laitaan kolon lumipenkkaan ja nosteli siihen Chevroletin lavalta halkoja. Sulan maan aikana hän tykkäsi tehdä tulet tervaskantoon mutta näin talvella oli helpompi ottaa liiteristä mukaan polttopuita.

Kuivat puut syttyivät helposti ja hetkessä nuotio paloi iloisesti risahdellen. Viljo otti nokipannun repustaan ja paineli sen täyteen lunta. Pannun hän nosti kepin nokkaan nuotion lämpöön ja alkoi sulattaa kahvivettä.
Jussi saapui hetken kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan. Tielle oli lumisateiden jälkeen ilmestynyt runsaasti jänisten jälkiä. Tien varren pajukot olivat täynnä tuoreita syönnöksiä ja oli odotettavissa hyvä päivä.
-Jokos täällä on kahvi valmista? Naurahti Jussi nähdessään kahvipannun kepin nokassa nuotion yläpuolella.
-Ei ihan vielä mutta hetken jos maltat vartoa niin kohta on, Viljo naurahti.
Vielä kahteen kertaan Viljo pudotti kahvipannuun tiukkaan puristetun lumipallon ennenkuin vettä oli riittävästi. Lopulta pannun nokasta alkoi nousta höyryä ja Viljo nosti pannun tulelta. Kahvipaketti löytyi sovitusti Jussin repusta ja Viljo kaatoi siitä reilun kukkuran pannuun.
-Sekoitetaanko vai kiehautetaanko? Viljo kysyi veitikkamainen hymy kasvoillaan.
Jussi naurahti.
-Tee miten teet. Molemmat käy.

Tämä oli ainainen leikinlaskun aihe yhteisillä reissuilla. Jussi oli sitä mieltä, että kahvi piti kiehauttaa mutta Viljon mielestä se pilasi kahvin. Purut piti sekoittaa puutikulla ja sen jälkeen antaa laskeutua, ettei kahvista tullut kitkerää. Niin hän teki nytkin ja se kelpasi Jussille.

Miehet hörppivät kahvia hiljaisuuden vallitessa. Kuukkelikin ilmestyi jostain katselemaan pää kallellaan metsämiehiä. Viljo katseli sitä aikansa, kaivoi repun auki ja otti sieltä palan leipää.
-Otahan, ettei tule vilu, hän tuumi ja laittoi leivän palan kämmenelleen.
Kuukkeli katseli hetken varovaisesti oksaltaan. Lopulta uteliaisuus voitti ja se lehahti maahan. Hetken siinä katseltuaan lintu pyrähti Viljon kädelle, nappasi leivänpalan ja lensi takaisin puuhun. Hymy levisi molempien miesten kasvoille. He tunsivat olevansa osa luontoa.

"Vooou, vou, vou, vou", kuului äkkiä muutaman sada metrin päästä. Molemmat miehet valpastuivat ja kahvimuki pysähtyi kesken matkaa huulille.
-Jottain löyty, Jussi tuumasi. -Äänestä päätellen taisi koira ajaa jäniksen makuulta liikkeelle.
Viljo ei vastannut mitään vaan kuunteli keskittyneenä ajon suuntaa. Pois päin tuntui lähtevän kohti Peuravaaran rinnettä ja hän jatkoi rauhassa kahvin hörppimistä.

-Mitä sie oot mieltä tästä uuesta Mehtähallituksen suunnitelmasta pistää vesialueet kaupalliseen käyttöön? Jussi kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-Mhhh, enpä tiiä en. Yks sannoo yhtä ja toinen toista. Mehtähallituksen miehet sannoovat, jotta ei tule mittään muutosta tavallisen tallukan elämään. Sitten taas luonnonsuojelijat pelottelevat, jotta kohta amerikkalaiset ja kiinalaiset ostaavat meijän järvet ja alkavat periä maksua pohjavesistäkin, Viljo tuumaili. -Otapa tästä nyt sitten selevää. Tuntuu, että kaikki puhhuuvat päällekkäin ja ristiin.
-Ka niinhän se on. Oon miekin kysynnä kansanedustajiltakin, jotka siitä päättävät mutta eipä niilläkään tunnu olevan asiasta mittään tietoa. Kumma se vaan on, että äänestetään asioista, joista ei kuitenkaan oikein tiijetä mittään.
-Minua kyllä vähän huolestuttaa silti tuo homma. Mikä ihmeen kiire sillä on nyt saada laki hyväksyttyä ilman kunnon keskustelua? Jussi jatkoi puhettaan.

Äkkiä jutustelu keskeytyi ja molemmat valpastuivat. Puoli tuntia oli kulunut siitä kun Poju oli ottanut ajon ja lähtenyt jäniksen perässä kohti Peuravaaran rinnettä. Nyt ajo selvästi lähestyi ja haukku kuului selvempänä. Viljo sujautti kuksan reppuun ja otti sieltä muutaman patruunan. Autosta hän otti vanhan haulikkonsa veti sen suojapussista pois. Vanha Valmet oli palvellut uskollisesti vuosikymmeniä ja Viljo käsitteli sitä hellästi kun kukkasta. Patruunat piippuun ja hän oli valmis.
-Mee sie vaikka tuonne lammen rantaan niin mie meen tuohon suon reunaan,Viljo virkkoi Jussille. -Siitä se kuitenkin tulloo kun tuolta kiertää.
-Tehhään niin. Jos alakaa kiertää enemmän tuonne ylärinteeseen niin mie nousen sitten palolinjalle vaaran rinteelle.
-Ja mie valmistauvun menemään suolle jos kiertää siellä lenkkiä, Viljo sanoi.

Monesti oltiin huomattu, että varsinkin vanhemmat jänikset tapasivat juoksuttaa koiraa satoja metrejä edes takaisin samoja tuttuja uria. Silloin oli passimiehen siirryttävä oletetulle uralle jänistä vastaan.
Viljo laskeutui rinnettä kohti suota ja pysähtyi metsän ja suon laitaan. Samassa paikassa hän oli seissyt passissa monta kertaa ennenkin. Siinä tiheä metsä päättyi ja suo alkoi. Metsän ja suon rajaan oli hakattu ura metsätilojen rajalle. Ylärinteen metsä oli valtion maata ja suon reunasta alkoi Jussin omistama maa-alue. Kokemuksesta Viljo tiesi, että jänis pyrki helpoille urille pois tiheästä metsästä ja juoksi mielellään juuri tätä uraa yrittäen karkoittaa koiran perästään.

Ajo polveili suuntaan ja toiseen. Välillä ei kuulunut mitään ja kohta taas kuului haukku selvästi:"Vou, vou, vou."
Seistessä keskellä hiljaista lumista metsää Viljo ajatteli:
"Onneksi pakkaset vähän lauhtuivat. Tämä -20' pakkanen ei tunnu enää miltään niiden -40' pakkasten jälkeen."
Kylmimmillään mittari oli käynyt -42 asteessa. Silloin alkoi jo mökissäkin tulla viileä. Puita sai kantaa sisään kolme sylillistä päivässä ja uunissa paloi tuli suurimman osan päivästä.

Hiljaa, täysin varoittamatta se tuli uraa pitkin. Jänis juoksi kaikessa rauhassa kohti Viljoa. Toki hän tiesi, että koira saattoi olla jopa puoli tuntia jäljessä jänistä. Silti jäniksen ilmestyminen yllätti. Hiljaa Viljo työnsi haulikon varmistimen pois päältä.
-Huomenta!
Jänis pysähtyi.
-Kaunis ilma tänään.
Samalla Viljo nosti hitaasti haulikon poskelleen.
Jänis epäröi. Pitäisikö kääntyä takaisin vai hypätä pitkällä loikalla metsään? Sitä se ei kuitenkaan enää pystynyt päättämään sillä Viljo oli jo päättänyt, että jänis päätyy hänen reppuunsa. Valmet puhui vuosikymmenien kokemuksella.

Viljo suolisti jäniksen ja painoi havuja vatsaonteloon. Sovitusti hän jätti jäniksen niille sijoilleen odottamaan koiraa. Sille oli tärkeää löytää jänis ajon päätteeksi jäljen päästä.
Viljo kaiveli taskujaan ja löysi vanhan käyrävartisen piippunsa. Toisilla oli tapana ottaa kaadon päälle ryyppy taskumatista mutta raittiina miehenä Viljo ei koskenut alkoholiin. Sen sijaan hänellä oli ollut jo vuosikymmeniä tapana kaadon jälkeen ladata vanha piippunsa ja tuprauttaa sauhut. Niin hän teki nytkin. Silmät sirrillään hän puhalteli savukiekuroita kohti puiden latvojen takaa kurkkivaa aamuaurinkoa. Piippu kihahteli Viljon imaistessa siitä.
Ajo tuntui loittonevan taas ja Viljo vähän ihmetteli:
"Minnekä se koira oikein mennee? Ei kait se noin paljon voi perässä olla?"
Samassa paukahti lammen rannassa. Jussi poltti ruutia ensimmäisen ja sitten toisen kerran. Viljo oli vähän hämillään ja katsoi jänistä. Hän oli ampunut jäniksen mikä ei ollut ollut ajossa. Se oli juossut vahingossa surman suuhun. Vaan eipä tuo haitannut. Viljo nosti jäniksen maasta ja lähti kohti nuotiota.

Viljo lisäsi puita tuleen ja alkoi sulattaa kahvivettä. Vartin päästä saapui Jussikin roikottaen jänistä. Pojukin oli saanut osansa jäniksestä. Tapana oli antaa jänistä suolistaessa koiralle palkaksi maksa ja sydän.
-Pääsi mokoma yllättämään, Jussi nauroi. -Kuuntelin, että ammuit ja lähdin jo kävelemään sinun suuntaan kun tämä epeli juoksi vastaan. Tuli niin yllättäen, että ensimmäisen paukun ammuin ohi ja vasta toisella jäi.
-No mie vähän ihmettelin, että onko ruuti ilmaista kun huvikseen paukuttelet. Vaan selevisi sekin sitten. Mie taisin ampua jäniksen, joka ei ollut ees ajossa, Viljo nauroi.
Jussi oli odotellut hetken ja koira oli tullut kaadolle. Suolistamisen jälkeen oli lähdetty nuotiolle takaisin.

Kahvivesi kiehui. Jussi kaiveli kahvipaketin repusta, kaatoi puruja pannuun ja kysyi:
-Miten?
Viljoa nauratti.
-Ihan sama, tee miten teet.
Jussi kiehautti. Molemmille jotain.


torstai 21. tammikuuta 2016

Jäätävän kaunista


Semmoisina aamuina kun töissä ei tarvitse olla vielä kuudelta tai seitsemältä, on mukava käydä keittelemässä nuotiolla aamukahvit. Kävelin Kalliojärven laavulle vähän seitsemän jälkeen aamulla otsalampun valossa ja tein nuotion. Pakkanen napsahteli puissa ja lämpömittari näytti -30'. Kevyt tuulenvire lisäsi pakkasen purevuutta.


Yhdeksän jälkeen aurinko alkoi nousta harsomaisen pilven takaa. Kireä pakkanen tekee maiseman kauniin kuuraiseksi.


Laavu on kauniilla paikalla kallioreunuksen päällä Suuren Kalliojärven rannalla. Tällä kertaa liiterissä oli polttopuita reilusti. Edellisellä käyntikerralla polttelin tervaskantoa.


Vanhat kuuset kurkottelevat korkeuksiin kallioiden päällä. Monessa paikassa ihmetyttää kuinka ne pysyvät pystyssä kun pintamaata on vain 10-20cm.


En mitannut jään paksuutta mutta luotin, että kaksi viikkoa jatkuneet -30'-35' pakkaset ovat jäädyttäneet lammen kauttaaltaan kestäväksi. En tiedä onko lammessa lähteitä tai muitakaan jäätä heikentäviä paikkoja, joten alkutalven jäille en lähtisi kävelemään.


Hiljalleen alkoi aurinko värjätä taivaankantta moniin eri väreihin. Metsässäkin valo oli oranssia.


Naama oli aika kohmeessa mutta muuten ei ollut kylmä ollenkaan. Alimmaisena vaatekerroksena oli merinovillakerrasto. Niiden päällä oli ohuet toppahousut, fleecepaita ja toppatakki. Jalassa oli huopasaappaat. Kädessä oli hiihtosormikkaat. Valinta oli kompromissi lämpimyyden ja kamerankäsittelyn välillä.

Liikkumisen vauhti pitää sovittaa vaatetukseen. Hitaasti kävellessä ei tule hiki. Tämä on siksi tärkeää, ettei pysähtyessä tule kylmä.


Ei ole kylmiä ilmoja. On vain huonoja varusteita.



Kettu oli juossut pitkin lammen rantaa. Uusi lumi oli peittänyt jäljet, joten aivan edelliseltä yöltä ne eivät olleet.

Lopulta kello alkoi olla kymmenen. Oli aika kävellä takaisin autolle ja lähteä töihin. Nämä ovat niitä asioita, joilla arjestakin saa juhlaa.


lauantai 16. tammikuuta 2016

Hirvipasteijat

Olin perjantain ja lauantain töissä, joten pyysin vaimoani tekemään voitakinan jääkaappiin valmiiksi odottamaan lauantai-iltaa. Toki homman olisi voinut tehdä helpomminkin ja käydä ostamassa kaupasta valmiita voitaikinalevyjä mutta eihän se ollut edes mikään vaihtoehto. Niin tai näin, tulin töistä vähän ennen neljää ja valmis taikina odotti leipojaa. Olin varannut ainekset täytteeseen jo pe ennen töihin lähtöä ja niinpä aloitin homman heti juotuani kupillisen kahvia.


Helpon ja hyvä rahkavoitaikinan valmistat näin:

1. Sekoita 250g (1prk) rahkaa ja 250g (n. 4dl) vehnäjauhoja huoneenlämpöiseen voihin. Voita tarvitset myös 250g.
2. Laita taikina kelmuun käärittynä jäähtymään jääkaappiin. Taikina on hyvä tehdä vähintään paria tuntia ennen leipomista.



Täytteen teet seuraavasti:

1. Keitä n. 3dl pitkää riisiä
2. Hienonna yksi sipuli tehosekoittimella soseeksi ja kuullota sitä pannulla öljyssä.
3. Ruskista 250g hirvenjauhelihaa pannulla. Mausta liha suolalla ja mustapippurilla makusi mukaan.
4. Sekoita riisi ja liha tasaiseksi risotoksi.


Pasteijoiden teko:

1. Ota pala taikinaa ja kauli se 2-3mm paksuiseksi levyksi pöydällä.
2. Tee taikinalevystä n. 10x10cm kokoisia levyjä. 0,5l pakasterasia on tähän hommaan kätevä apuväline.
3. Laita taikinalevyn keskelle n. ruokalusikallinen risottoa ja hieman Koskenlaskija-juustoraetta.
4. Voitele taikinalevyn reunat vedellä tai kananmunalla, taita kaksi kulmaa vastakkain, jolloin neliöstä tulee kolmio. Nipistele reuna kiinni kunnolla.
5. Voitele pasteijat kananmunalla ja paista 225 asteessa n. 15min.


Ylläolevasta ohjeesta saa 25kpl valmiita pasteijoita. Tein osan pasteijoista Emmental-juustolla ja osan Koskenlaskija-juustolla. Emmental on maultaan niin voimakas, että se peitti hirvenlihan maun. Koskenlaskija antoi mukavan miedon lisän makuun mutta ei peittänyt riistan makua.


Pasteijat ovat kohtuullisen suuritöisiä, joten niitä ei kannata ruveta tekemään kiireessä. Tein tällä kertaa 50kpl, joiden valmistamiseen meni valmiin taikinan kanssa n. 2h. Huolimatta suuresta työmäärästä, maku palkitsee kärsivällisen leipojan.


torstai 14. tammikuuta 2016

Sammeli Salotontun iltahetki



Kylmässä tuvassa on mukava kääriytyä lämpimään taljaan. Iltaisin Sammeli Salotonttu kirjoittaa kynttilän valossa päivän tapahtumat päiväkirjaan. 

Nyt hän kirjoitti näin:"Eilen illalla alkoi lumimyrsky, joka jatkuu yhä. Kävin puhdistamassa lintulaudoilta lumet pois, että tiaiset pääsevät ruokailemaan. Jäniskin oli kyyristynyt kuusen juurelle suojaan. Kyselin kuulumisia mutta hyvin kuulemma tarkenee. Annoin pitkäkorvalle syötäväksi kasan kuivia heiniä."


Mmmm... milloinkas viimeksi pyrytti näin sakeasti lunta? Tästäpä se löytyy... 18.-19.12. satoi 15cm.


Mhhh...kylläpä raukaisee. Kukahan sammuttaisi kynttilän, ettei se unohdu palamaan?


tiistai 5. tammikuuta 2016

Pärrinkosken jääveistokset


Olimme uudenvuoden vietossa Tampereella ja mietin sopivia kuvauskohteita ennen kotoa lähtöä. Ensimmäisenä tuli mieleen Pärrinkoski (kartta), jossa voisi olla pakkasen ansiosta komeita jäämuodostelmia.



Jätimme lauantaina lapset hoitoon ja lähdimme vaimoni kanssa katsomaan miltä näyttää. Olettamus oli oikea. Monin paikoin kosken yli kaatuneisiin puunrunkoihin ja kiviin oli muodostunut upeita jääpuikkoja. Virtaus oli näin talvella melko mitätön mutta se saattoi olla jopa parempi kuvaamisen kannalta.


Pärrinkosken  luonnonsuojelualue on pinta-alaltaan runsaat 31ha. Myllypuro, jossa koski on, laskee Peltolammista Pyhäjärveen. Pärrinkosken putouskorkeus on n. 20m ja siinä on kaksi vesiputousta. Niistä jälkimmäinen on korkeudeltaan lähes 15m ja putoaa useana portaana alas rauhoittuen lopulta leveähköksi puroksi.


Luonnonsuojelualue on vain runsaat 5km Tampereen keskustasta. Myllypuro kulkee Pärrinkosken kohdalla pienessä kanjonissa. Puron lounaispuolella kohoaa Saukonvuori runsaat 30m Pärrinkosken yläpuolelle. Tämä estää tehokkaasti auringonvalon tulon tähän aikaan vuodesta ja kirkkaasta kelistä huolimatta purolla olikin melko hämärää.


Kuvasimme kosken rannoilla runsaat pari tuntia. Melko moni muukin kuljeskeli kameran kanssa pitkin rantoja. Tapani mukaan juttelin ihmisten kanssa niitä näitä ja kuulin, että kosken rannoilla näkyy usein koskikaroja ja joskus myös saukkoja.


Lopulta aurinko laski ja oli aika pakata tavarat reppuun. Tänne pitää tulla uudemman kerran keväällä tulva-aikaan ja kesällä kun luonto on vehreimmillään. Pitkin koskea lojuvat puunrungot, kivet ja putoukset antavat valokuvaamiselle lähes täydelliset olosuhteet. Kesällä kun valoa on riittävästi, voi valoa ja varjoa käyttää tehosteena ja saada näin upeita kuvia.