perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pöllöretkellä lasten kanssa

Vaimo lähti viettämään iltaa kavereidensa kanssa, joten me päätimme lähteä lasten kanssa luontoon. Nyt kun eletään parasta pöllöjen soidinaikaa, lähdimme Kalliojärvelle toiveissa kuunnella taas pöllöjä.

Lähdimme kotoa hieman ennen kuutta. Oman mielenrauhan takaamiseksi päätin kiertää laavulle järven toista rantaa ja välttää näin kävelyn 20m pystysuorien kallioseinämien reunalla. Tiesin, että järven ympäri on kävelty koko talven ja polku on kovaksi tallautunut ja suhteellisen helppo kävellä. Viime aikojen lumisateiden jälkeen polkua oli kuitenkin melko vähän käytetty ja käveleminen oli pienemmille lapsille jokseenkin haastavaa.


Puolivälissä matkaa tulimme lähelle rantaa ja pimeässäkin loisti pitkä tumma juova valkeassa lumipinnassa. Epäilykseni suunnitelmani erinomaisuudesta alkoivat horjua kun huomasin jäälle nousseen veden. Toivoin kuitenkin laavun kohdalla olevan vähemmän vettä, koska rotko levenee ja jääpinta-ala laajenee. Lähdimme ylittämään runsaan 50m kapeikkoa ja vettä tuntui olevan jäällä vain 10cm. Lasten alla kovaksi pakastunut hanki kantoi mutta minä kahlasin sohjossa koko ajan. 10m ennen vastarantaa upposin polvia myöten sohjoon ja kastelin kenkäni ja housuni. Koska vahinko oli tapahtunut, seisoin sohjossa ja nostelin lapset upottavan kohdan yli. Lopulta upottava kohta oli vain runsaat 2m leveä mutta lähes 50cm syvä.


Märät kengät ja housut jalassa kävelimme laavulle tekemään nuotiota. Onneksi pakkasta ei ollut paljoa, joten en vaivautunut edes ottamaan kenkiä pois jalasta. Jos vaelluskengät olisivat olleet kunnolla nauhoitettuna, olisin varmaan selvinnyt pelkillä kastuneilla housuilla.


Yritimme laavulla ollessa vihellellä helmipöllöä mutta ilman tulosta. Parin tunnin nuotiolla olon aikana emme kuulleet yhtään kertaa pöllön ääntä. Pari viikkoa sitten edellisellä reissulla helmipöllö oli lähimmillään vajaan sadan metrin päässä. Sain silloin äänitettyä sen puputusta vaikkakin kameran omalla mikrofonilla äänen taso on melko hiljainen.


Takaisin autolle päätin kiivetä kallioiden yli. Uusi kastuminen tuntui suuremmalta pahalta kuin lasten vahtiminen kalliojyrkänteiden päällä. Hyvinhän se sitten meni. Lapset kävelivät polulla nätisti jonossa. Muutaman kerran näytin lampulla valoa alas ja sanoin, että tuonne ei kannata tipahtaa.
Olimme asiasta hyvin yksimielisiä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti