keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Samettisen pehmeä marjavaahto

Miettiessäni sunnuntailounaan jälkiruokaa, löysin Kotivinkin nettisivulta helpon ja nopean marjavaahdon ohjeen. Näin syksyisin pakastimet ovat täynnä marjoja, joten otin ohjeen talteen ja päätin kokeilla. Ohjeen mukaan määrä riittää kahdeksalle.

Ainekset ovat yksinkertaiset:

-600g pakastemarjoja
-2dl sokeria
-3 munanvalkuaista


Jotta sain vaahtoon hieman kirpeyttä, käytin 500g mustikoita ja 100g puolukoita. Joskus pitäisi kokeilla tehdä vaahto kokonaan puolukoista. Myös muut pakastemarjat kelpaavat vaahtoon.

Marjat saavat sulaa pöydällä 10-15min mutta niiden on hyvä olla kohmeisia kun aloitetaan vaahdon valmistus. Marjojen sulaessa on hyvää aikaa vatkata kerma. Maustin sen ripauksella kotitekoista vaniljasokeria.


Vaahdon valmistaminen on helppoa. Tehosekoittimeen kaadetaan marjat, sokeri ja munanvalkuaiset. Sitten vain niitä pyöritetään koneessa kunnes vaahto on valmista. Ensin marjoista tulee sosetta mutta sitten se alkaa vaalentua munanvalkuaisen vaahtoutuessa ja muuttuu lopulta sametin pehmeäksi marjavaahdoksi.


Näin suuren määrän valmistaminen kerralla vaatii suuren kulhon ja tehokkaan koneen. Itse jouduin valmistamaan määrän kolmessa osassa kun tehosekoittimesta loppui teho jäisiä marjoja pyörittäessä.


Vaahdon koostumus säilyy jääkaapissa noin puoli tuntia. Parhaimmillaan jälkiruoka on tarjoiltaessa heti valmistamisen jälkeen. Annokseen voi lisätä koristeeksi hieman kermavaahtoa.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Eräbloggaajan arki

Blogeja lukiessa usein mietin minkälaisia ihmisiä juttujen taakse "kätkeytyy". Osa on lyhyesti kertonut itsestään blogissa näkyvään ikkunaan, osa ei. Jotkut minut jo tuntevat mutta ajattelin lyhyesti kertoa kuka olen ja mitä puuhaan.

Nimeni on Asko Ristolainen ja olen 35-vuotias. Olen syntynyt Lieksassa, joka on pieni kaupunki kauniin pohjois-karjalaisen luonnon keskellä. Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan muualle. Tieni kulkeutui Tampereelle, josta muutimme vaimoni kanssa Joensuuhun 2001. Itselleni Itä-Suomi on rakasta kotiseutua mutta vaimoni on paljasjalkainen hämäläinen. Hän on kotiutunut hyvin tänne ja on jo tottunut puheliaisiin karjalaisiin.


Arki täyttyy normaalista lapsiperheen touhusta. Suuri perhe ja työni rajavartijana pitää huolen, ettei ylimääräistä vapaa-aikaa ole. Siitä huolimatta pyrimme retkeilemään koko perheellä mahdollisimman paljon. Aina retket eivät ole koko päivän kestäviä vaan suurin osa koostuu lyhyistä nuotioretkistä tai marjastusreissuista.

Näiden yhteisten retkien lisäksi pyrin mahdollisuuksien mukaan käymään yksin luonnossa useamman kerran viikossa. Yleensä nämä hetket sijoittuvat aikaiseen aamuun ennen töiden alkua. Varsinkin keväisin herään usein klo 4-4.30 ja käyn työmatkalla metsässä 1-1,5h lenkin kameran kanssa. Muutaman kerran vuodessa pyrin tekemään useamman päivän retken joko yksin tai pienen tutun porukan kanssa.

Sain jo lapsena hyvää oppia eräelämään ja tämä elinikäinen oppiminen jatkuu edelleen. Tätä oppimaani taitoa ja hyviä tapoja olen pyrkinyt siirtämään lapsilleni. Lapset nuorimmasta vanhimpaan pitävät metsässä liikkumisesta. Kasvien ja eläinten tuntemuksessa en ole mikään erinomaisen taitava ja näyttääkin siltä, että lasten tieto menee jossain vaiheessa minusta ohi.

Harkitsin pitkään bloggaamisen aloittamista mutta epäilin onko minulla mitään annettavaa. Lopulta ajattelin, että mikäli yksikin ihminen innostuu luonnossa liikkumisesta luettuani juttujani, olen saavuttanut tarkoituksen. Kuuleman mukaan näin on käynyt ja olen siitä erittäin iloinen.

Oman blogini lisäksi kirjoitan säännöllisesti Retkipaikkaan sekä joihinkin lehtiin. Tavoitteena on julkaista blogissa vähintään yksi juttu viikossa. Välillä luonnoksia saattaa olla 3-4 odottamassa julkaisua ja välillä saattaa mennä parikin viikkoa niin tiiviisti kotihommia touhutessa, ettei oikein tule aiheita kirjoitettavaksi.


Niinkuin moni on huomannut, yksi intohimoistani on hyvä ruoka ja sen valmistaminen. Tykkään kokeilla uuttaa ja erilaista. Välillä teen lapsille eri ruoan ja aikuisille eri ruoan. Mm. hirven mediumiksi paistettu paahtopaisti ei uponnut lapsille mitenkään mutta itse pidin siitä.  Huvittavat tilanteet syntyvät kun yritän saada ruoka-annoksesta kelvollisen kuvan ja syödä sen vielä kohtuullisen lämpimänä. Ihan aina lopputulos ei ole semmoinen mitä yritin ja mutta silloinkin ruoka tulee syötyä. Vaimoni on muutaman kerran sanonut, että pitäisi kirjoittaa blogijuttu epäonnistuneista kokeiluista. Niistä harvemmin tulee otettua kuvia mutta tulipahan tunnustettua tämäkin asia näin julkisesti.

Blogin facebook-sivulle tulee välillä kommentteja mutta toivoisin teiltä lukijoilta lisää kommentteja. Ne ovat tilastojen lisäksi mukavaa palautetta ja motivaattori kirjoittamiseen. Liian lyhyitä kommentteja ei olekaan. Palauteena saa antaa sekä risuja, että ruusuja.


maanantai 12. syyskuuta 2016

Testissä merinovillainen T-paita

Kesäisin repun tai rinkan kanssa kävellessä paita kastuu selästä märäksi. Puuvillainen paita tarttuu kastuessaan selkään ja tuntuu repun pois ottamisen jälkeen melkoisen inhottavalle. Vaelluksella paidan kuivaaminenkaan ei välttämättä aina onnistu ja kuivia paitoja joutuu olemaan mukana varalta.

Tähän "ongelmaan" ratkaisua miettiessäni tuli mieleen talviretkeilystä tuttu materiaali merinovilla. Omakohtaista kokemusta merinovillaisista talvikerrastoista on kertynyt jo kohtuullisesti ja villan erinomaisuus on kiistaton tosiasia. Toisinkuin keinokuituiset urheilukerrastot, villa ei rupea haisemaan pitkänkään käytön jälkeen vaikka sitä ei saa pestyä.


Tilasimme kaverini kanssa kokeeksi Patagonian merinovillaiset T-paidat. Koostumukseltaan paita on 65% merinovillaa ja 35% polyesteriä, joka antaa kankaalle lisää kestävyyttä. Pelkkä merinovilla on kulutuskestävyydeltään keskinkertaista.


Ensimmäinen testilenkki merinovillainen paita päällä oli n. 7km soisessa ja kallioisessa maastossa reppu selässä. Tarpomisen ja kiipeilyn jälkeen paita oli selästä totaalisen märkä mutta ei siltikään tarttunut ihoon kiinni. Tuulisella säällä paita kuivui vajaassa kymmenessä minuutissa ja oli taas kuiva ja mukava päällä.


Pituudeltaan L-mitoitus on riittävä ja helman saa halutessaan pysymään housuissa myös kumarrellessa. Muuten paita on suhteellisen istuva eikä ryppyynny repun alla ikävästi. Kaulus on sopivan väljä eikä hihojenkaan pituus ole liian pitkä. En oikeastaan keksi mitoituksesta mitään suurempaa moitittavaa tämmöiselle normaalivartaloiselle 180cm/86kg tallaajalle.


Sivut on tehty erillisistä kaitaleista. Tarkoituksena on ollut laitaa saumat niin, etteivät ne hierrä ja antavat samalla lisää tilaa liikkua. Myöskään olkapäillä ei ole repun viilekkeiden alla hiertäviä saumoja. Kangas on erittäin ohutta ja ilmavaa. Paidan painoksi valmistaja ilmoittaa vain 120g.

Paidat tilattiin Britanniasta Country Side-verkkokaupasta hintaan 42€+pk. Tuotteen löydät täältä.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Hirvistroganoff

Syksyn hirvenmetsästys lähestyy ja on aika käyttää pakastimesta viimeiset lihat pois. Tällä kertaa tein venäläistä lihakastiketta, stroganoffia, käyttäen naudanlihan tilalla riistaa eli hirveä. Ruoan lisukkeeksi vaimoni leipoi syksyn tuoreesta sadosta sieni-kesäkurpitsapiiraita.

Hirvistroganoff neljälle:

500g hirvenlihaa pilkottuna pieneksi
2-3 sipulia
3 ruokalusikallista (rkl) tomaattipyreetä
3 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
120g smetanaa
1-2 maustekurkkua
suolaa
mustapippuria


Aloitin ruskistamalla lihakuutiot kasarissa käyttäen voita. Lihat kannattaa ruskistaa vähän kerrallaan, ettei pannu jäähdy liikaa.

Kaadoin ruskistetut lihat savipataan ja huuhdoin kasarin. Huuhteluveden kaadoin lihojen sekaan. Seuraavaksi kuullotin silputut sipulit öljyssä ja kaadoin lopuksi pataan. Lisäsin tässä vaiheessa myös tomaattipyreen, suolan ja mustapippurin.



Vettä lisäsin sen verran, että lihat peittyivät ja työnsin padan 150 asteiseen uuniin. Kahden tunnin kohdalla lisäsin pataan silputun maustekurkun ja annoin olla vielä 1,5h.

Olen huomannut, että liharuoat paranevat kun ne jäähdytetään välillä ja lämmitetään uudelleen ennen tarjoilua. Tästä johtuen nostin padan ulos jäähtymään.


Seuraavana päivänä otin paistoliemestä osan ja sekoitin siihen 2rkl vehnäjauhoja. Suurusteen kaadoin takaisin pataan ja lisäsin vielä joukkoon smetanan. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen, työnsin padan uuniin ja annoin olla kunnes kastike oli kiehunut hiljalleen 10min. Tässä ajassa jauho kypsyy ja lihat lämpiävät uudelleen. Nyt ruoka oli valmista tarjoiltavaksi.

Stroganoffin kanssa tarjoiltavaksi sopii perunamuusi, raasteeksi omena-punajuuri-raejuusto, jogurttivoitaikinaan tehdyt sieni-kesäkurpitsapiiraat sekä tietysti syksyn tuoreet puolukat. Juomaksi voi tarjota esimerkiksi syksyn omenoista puristettua mehua sekoitettuna kivennäisveteen.


tiistai 6. syyskuuta 2016

Kesäinen Hiidenvaaran luontopolku

Edellisen kerran kun kävimme Hiidenvaarassa, maassa oli vielä vähän lunta ja sää keväisen kolea. Jutun reissulta voi lukea täältä. Tällä kertaa loppukesän sää oli kauniin poutainen ja melko lämmin.


Erinomaiset opasteet Hiidenvaaran luontopolulle neuvovat kääntymään vasemmalle Keskijärven tieltä. Tästä on Hiidenvaaran parkkipaikalle enää 2,5 kilometriä. Joensuusta Hiidenvaaraan on matkaa 36 kilometriä.


Tien päässä on suuri parkkipaikka, johon jätimme auton ja lähdimme kiipeämään vaaran etelärinnettä ylöspäin. Parkkipaikan ja vaaran laen välillä on korkeuseroa lähes 80 metriä, josta suurin osa noustaan ensimmäisten 300 metrin matkalla.


 Lillukka (Rubus saxatilis)


Hiidenvaarassa on Metso-ohjelmalla suojeltua perintömetsää, jonka keski-ikä on 115 vuotta. Perintömetsäalueen pinta-ala on 8,55 hehtaaria. Sen tarkoituksena on suojella vanhoja metsiä metsätalouskäytöltä, ja näin tarjota tuleville sukupolville eliöstöltään monimuotoista metsäaluetta.


2 kilometrin luontopolusta 1,2 kilometriä kulkee Hiidenvaaran perintömetsän halki. Loput 0,8 kilometriä takaisin parkkipaikalle kuljetaan pientä hiekkatietä.


Alkumatka parkkipaikalta noustaan rehevässä koivumetsässä, saniaisten ympäröidessä polkua. Vaaran lakea lähestyttäessä lehtipuut vähenevät ja havupuut valtaavat tilan. Myös maaperä muuttuu rehevästä lehdosta karuun sammalen ja jäkälän peittämään kallioon.


Parinsadan metrin kiipeämisen jälkeen 2-vuotias sanoi, ettei jaksa kävellä, mutta hetken mustikoiden- ja lillukoiden syömisen jälkeen matka kuitenkin jatkui reippaasti eteenpäin.


Hiidenvaaran laki kohoaa 201,4 metriä merenpinnan yläpuolelle ja 83 metriä läheisen Ylinen-järven yläpuolelle. Vaaran laella on näköalapaikka, josta aukeaa näkymä koillisen ja idän suuntaan. Kalliojyrkänteen reunalla olevalla penkillä onkin hyvä paikka nauttia retkieväät ja kuunnella tuulen huminaa puissa.


Nuotiopaikkoja ei Hiidenvaarassa ole, mutta lähialueella on useita laavuja lyhyen automatkan päässä. Lähin laavu sijaitsee 4,4 kilometrin päässä Ylinen-järven rannalla Röksässä (laavun sijainti kartalla).


Vaaran laelta luoteeseen jatkuva luontopolku laskeutuu vanhaan kuusikkoon ja ohittaa kalliopainanteeseen kasvaneen pienen suon. Kalliolta valuva vesi ja ravinteet kertyvät painanteeseen ja saavat rahkasammalen kasvamaan paksuna upottavana mattona.


Kymmenien senttien paksuiset kuuset kurkottavat kohti pilviä ja tekevät metsään satumaisen hämärän, josta monet eläimet pitävät. Hiidenvaaran alueella viihtyy erittäin runsas lintukanta muun muassa pohjantikkoja, viirupöllöjä, idänuunilintuja, pikkusieppoja ja palokärkiä. Viime vuosina alueella on tehty havaintoja myös lapinpöllöstä ja Euroopan pienimmästä pöllöstä eli varpuspöllöstä.


 Pakurikääpä (Inonotus obliquus). 

Käävästä valmistettua teetä käytetään luontaislääkintään sekä nautintoaineena. Pakurikääpä on taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka lahottaa varttuneita lehtipuita käyttökelvottomaksi.


Maahan kaatuneet lahopuut ovat tärkeä osa metsän uudistumista ja niillä merkittävä rooli luonnon monimuotoisuudessa. Suomen metsälajeista noin neljännes, muun muassa monet sienet ja kovakuoriaiset, ovat riippuvaisia lahopuista.

Lahopuusta ja sen antimista kiinnostuneita suurempia eläimiä ovat esimerkiksi tikat, monet pöllöt ja sekä liito-orava. Hiidenvaarassa on runsaasti eri-ikäistä puustoa, joista vanhimmat kaatuvat maahan ja tarjoavat uutta, ravinteikasta kasvutilaa nuorille puuntaimille. Ainoastaan retkeilijöille vaaralliset puut kaadetaan pois. Muuten luonto kulkee omaa kiertokulkuaan tuulen ja lumen toimesta.


Ketunleipä (Oxalis acetosella) on lasten herkkua.


Haaparousku (Lactarius trivialis)


Karvarousku (Lactarius torminosus)

Loppukesän sateet ovat nostattaneet maasta monenlaista herkkua. Hiidenvaaran rinteiltä löytyy runsaasti erinomaisia ruokasieniä kuten haaparouskuja, karvarouskuja ja tatteja.


Hiidenvaara kohoaa Ylinen-järven yläpuolelle ja näkyy hyvin Röksän laavulta. Linnuntietä laavun ja Hiidenvaaran välillä on alle kilometri, vaikka tietä pitkin kulkiessa matka lähes viisinkertaistuu.

Juttu on julkaistu alunperin Retkipaikassa nimellä:"Luontopolku Hiidenvaaran perintömetsässä, Joensuu"

lauantai 3. syyskuuta 2016

Louhisaaren kalliomaalaukset


Työreissulla Keski-Karjalaan, minulle tarjoutui mahdollisuus käydä katsomassa Pyhäjärven Louhisaaressa (kartta) olevia kivikautisia kalliomaalauksia. Tiettävästi maalausten ikä on 5000-6000 vuotta. Ajan hammas on purrut kallioon punamullalla maalattuja kuvioita ja paikan päällä katsoessa vaatiikin hieman mielikuvitusta saada selvää kuvioista.


 Maalaukset ovat saaren länsirannan pystykalliossa n. 1,8m vedenpinnan yläpuolella.


Punaista väriä on havaittavissa kallioseinässä useissa kohdissa mutta ainoat kohtuullisen selvät kuviot ovat kahdessa kohdassa kallion oikeassa reunassa. Olen vahvistanut kuvankäsittelyllä punaista väriä, jolloin kuviot erottuvat selvemmin. Luonnollisessa valossa kuviot eivät ole näin selviä.


Vasemman puoleisessa kuvassa kaksi hirveä katsoo toisiaan.


Oikeanpuoleinen kuva on mitoiltaan 30x90cm. Kuvassa on tulkittu olevan kahdeksan hirveä päällekkäin. En tiedä mikä kuvien maalaamisen tarkoitus on aikanaan ollut. Onko saari ollut jonkinlainen uhripaikka vai onko maalausten tarkoitus ollut merkitä saalistuspaikkoja tai reittiä niille? Joku asiaan paremmin perehtynyt voi kommentoida ja kertoa lisää.


torstai 1. syyskuuta 2016

Kermainen sienikeitto


Kun maasta nousee herkkuja toisensa perään, on retkeilijällä vara valita ruokansa raaka-aineet. Parhaillaan metsät ovat täynnä kantarelleja, tatteja, rouskuja ja muita sieniruoan ystävän herkkuja. Myös suppilovahverot alkavat nousta maasta, ja niitä riittää kerättäväksi aina pakkasiin saakka.


Kätevin tapa säilöä sieniä talven varalle on kuivata ja rouhia ne. Kuivatut sienet säilyvät ilmatiiviissä purkissa jopa vuosia. Kuivattu sienirouhe on myös kevyttä kantaa retkeillessä mukana, mutta ruoan valmistaminen siitä vaatii hieman aikaa ja vaivaa. Tuoreista sienistä poiketen kuivattu rouhe pitää turvottaa ennen käyttöä.


Valmistin kermaisen ja juustoisen sienikeiton nuotiolla, käyttäen aiemmin keräämiäni ja kuivaamiani kantarelleja. Valmistelin ruokaa etukäteen laittamalla sienirouheen turpoamaan viileään veteen.
Parin tunnin turvottamisen jälkeen sienet olivat riittävän pehmeitä, ja aloitin ruoan valmistamisen. Aluksi kuullotin sipulisilppua voissa. Kahden ihmisen annokseen riittää yksi reilun kokoinen sipuli ja 20–30 grammaa voita.


Sipulien kuullottamisen jälkeen lisäsin kattilaan 3 desilitraa vettä, turvotetun kantarellisilpun ja 3 ruokalusikallista vehnäjauhoja. Jauhot kannatta sekoittaa jo kylmään veteen, jolloin ne eivät paakkuunnu.


Sekoittelin jauhot tasaiseksi seokseksi ja lisäsin vielä toiset 3 desiä vettä. Kuumensin keittoa pienellä tulella jatkuvasti sekoittaen, kunnes keitto suurustui ja alkoi kiehua. Jatkoin hidasta kiehuttamista 10 minuuttia, kunnes jauho kypsyi.


Lopuksi lisäsin keittoon 2 desilitraa kermaa ja 50 grammaa Koskenlaskijajuustoa, sekä maustoin suolalla ja hyppysellisellä mustapippuria. Juuston sulamisen jälkeen keitto oli valmista nautittavaksi. Jos ei tällä kalorimäärällä askel kulje niin millä sitten?


Juttu on julkaistu alunperin Retkipaikassa nimellä:"Nuotiolla valmistettu kermainen sienikeitto."