Erätarinoita osa 1: Täpläkylki

Viljo Lampi. Se oli vanhan miehen nimi. Hän asui yksin mökissään Kivivaaran kylällä keskellä riistarikkaita salomaita. Siellä Viljo oli asunut jo pienestä pojasta lähtien samassa talossa.
Hän muisti ajat jolloin hevosella ajettiin tukkia metsästä ja joet oli perattu kivistä puhtaiksi uittoa varten. Siellä hänkin oli ollut nuorena miehenä hankkimassa leipäänsä. Nyt ikää oli 74 vuotta ja metsätyöt olivat jääneet nuoremmille.


Vaimoa ei Viljolla ollut eikä liioin muita sisaruksiakaan. Vanhempi veli oli ollut mutta hänkin oli aikoja sitten kuollut. Ainut seuralainen mökissä oli koira. Suomen pystykorva Tapio oli kuusivuotias eli koira parhaassa iässä. Sen kanssa Viljo oli saanut monet linnut syksyisiltä saloilta.
Lähin naapuritalo oli kilometrin päässä ja siellä asuivat naapurit Anja ja Valto. Valto oli ollut Viljon kanssa nuorena metsätöissä ja kahdestaan he olivat usein tehneet savottaporukan päiväkohtaisia ennätyksiä tukin teossa.
Viljo oli herännyt aamulla vähän ennen kuutta. Hetken sängyssä vanhuuden jäykkiä niveliään oiottunaan hän oli noussut kahvin keittoon.
Pakkasta oli tammikuun alkupäivinä -24 astetta ja kuura piirsi tuvan ikkunaan lumitähtiä. Lunta oli satanut viimeksi jouluaattona. Sen jälkeen tuuli oli kääntynyt koilliseen ja taivas oli kirkastunut.
Aamun kajo alkoi näkyä itäisellä taivaalla kun Viljo nosti repun selkään, painoi karvalakin päähänsä ja astui mökistään ulos. Lumi narahteli kengän alla kun hän asteli tuvan seinustalle ottamaan suksia. Napakasta pakkasesta huolimatta eilen tervatut sukset toivat nenään mukavan tuoksun Viljon sovittaessa saappaitaan siteisiin. Tapio-koira pyöri ympyrää vinkuen ja malttamattomana lähtökäskyä odottaen.
Koira juoksi jo mäkeä alas kun Viljo laski tuttua uraa joen jäälle. Viima puri poskipäitä ja sai nenän vuotamaan hänen hiihdellessä eteenpäin.
Kilometrin hiihtämisen jälkeen hän saapui kohtaan, jossa joki leveni pieneksi järveksi. Sen itärantaa kohti hänellä oli suunta. Siellä, keskellä jäätä, oli pystyssä pieni kuusenkäppyrä. Se oli merkkinä verkkoavannosta. Itse Viljo ei suurta merkkiä välttämättä olisi tarvinnut. Hän oli pitänyt talviverkkoja samassa paikassa jo pienenä poikana isänsä kanssa ja nyt kymmenien vuosien jälkeen löysi sinne tien kelissä kuin kelissä.
Kuusen vieressä oli pystyssä lapio, kaira ja keppi, jossa roikkui narukela. Käytyään kiinnittämässä kelasta narun verkon toiseen päähän hän palasi takaisin kuusenkäppyrän luo. Sen vieressä oli avanto ja avannon päällä kansi, jonka päälle oli viime kerran jälkeen tuuli tuivertanut vähän lunta.
Viljo nosti kannen ylös ja koukkasi  verkon toisen pään ylös jäälle. Verkko alkoi heti ilmaan jouduttuaan jäätyä mutta se ei vähentänyt sitä sähkötyksen tunnetta, joka välittyi käsiin kun kalat potkivat verkossa.
Metri toisensa jälkeen verkko nousi vedestä kokeneissa käsissä. Verkon puoliväli alkoi lähestyä kun näkyviin nousi ensimmäinen kala. Taimen! Sitä ei vielä tänä talvena ollut tullut verkoista.
Viljo muisti lapsuuden kalaretket isänsä kanssa kun yhdestä verkosta saatettiin saada kymmenenkin taimenta. Jokien perkaamisen jälkeen taimenten määrä oli vähentynyt ja nykyisin niitä ei saanut edes joka viikko. Vanhaa miestä hymyilytti eivätkä pakkasen kohmettamat sormetkaan hälventäneet sitä ilontunnetta, joka kupli rinnassa.
Viljo ravisteli verkosta pahimmat sotkut auki ja tuumi, että selvittelee verkon paremmin toisella kerralla kunhan pakkanen vähän lauhtuu. Nyt verkko alkoi olla jo jäätynyt ratisevaksi jääharsoksi ja sen selvittäminen oli turhan hankalaa.
Verkon nostaminen jatkui ja lopulta jäälle nousi vielä kolme hyvän kokoista siikaa. "Näilläpä sitä taas muutaman päivän täyttää vatsaansa", Viljo ajatteli suolistaessaan kaloja. "Nooin, siinä on repolaisillekin vähän syötävää", hän mutisi itsekseen ja pudotteli suolet ja päät kasaan avannon viereen. Kalat hän työnsi reppuun ja sulki läpän.
Viljo pudotti jäätyneen verkon myttynä jään alle, tarttui pitkään naruun ja alkoi kiskoa verkkoa suoraksi. Lopuksi hän kävi irroittamassa vetonarun verkon toisesta päästä ja peitteli avannon huolella, ettei se jäätyisi umpeen. "Eipä taida enää olla nuorista verkontekijöiksi", Viljo ajatteli narua keriessään. "Nykyisin kaikki on niin helppoa. Senkun ostat marketista verkon ja alat kalastaa". Verkkonsa Viljo oli itse pauloittanut. Sen taidon hän oli oppinut isältään ja tämä taas omalta isältään.
Pakkanen oli hieman lauhtunut aamun lukemista ja aurinkokin kurkisteli matalalta puiden latvojen välistä Viljon hiihdellessä kohti kotia. Tapio pyörähti jaloissa ottaen taas etumatkaa kuin huudellen:"Ota kiinni jos saat!"
Joen varren puista lehahti lentoon teeriparvi ja Viljo pysähtyi katselemaan niitä. Ne kiersivät kunniakierroksen joen päällä häviten sitten kohti aurinkoa. Vanhan miehen sydäntä lämmitti kun hän ajatteli edellisen kesän hyvin onnistunutta lintujen pesintää. Marjoja oli ollut hyvin ja lämmintäkin sopivasti. "Toivotaan, että nuoret linnut selviäisivät talvesta kasvamaan seuraavaan kesään", hän ajatteli nostellessaan suksia takaisin mökin seinustalle.
Päivä oli kääntynyt iltaan polttopuita tehdessä, mökkiä lämmittäessä ja lehtiä lukiessa. Radiosta Viljo kuunteli uutiset mutta muuta hälyä hän ei mökkiinsä kaivannut.
Takassa hiillos oli jo sammunut ja Viljo sulki pellin. Hän kävi maata sänkyynsä, risti kätensä, kiitti Luojaansa ja nukahti hymy uurteisilla vanhan miehen kasvoillaan.
Pakkanen napsahteli nurkissa. Kuu katseli alas taivaalta ja hymyili.


Jos pidit tarinasta, kommentoi. Jos et pitänyt, kommentoi silti. Tämä oli ensimmäinen erätarinani, joten palaute on tervetullutta, jotta tiedän jääkö tarina myös viimeiseksi. =)