"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty"
Onneksi tämä vanhan sanonta ei pitänyt paikkansa. Muuten olisi jäänyt monta hienoa hetkeä kokematta.
Edellisessä tarinassa kerroin valmistautumisesta Käsivarren hiihtoreissuun. Osittain aloitin valmistautumisen jo hyvissä ajoin, pakkaamiset jäivät pariin viimeiseen päivään. Rutiinilla ne sujuivat kuten yleensäkin. Olin tehnyt varustelistaa mutta pääosin pakkasin ilman sitä. Lopussa luin listaa läpi ja varmistin ettei mitään oleellista puuttunut. Siispä matkaan...
Reissussa oli mukana kaupallinen yhteistyö Nordic Mealin kanssa.
Sunnuntai 25.4.21
Oli laittanut kellon herättämään 3.45 ja suunitelma oli startata pikaisen aamupalan jälkeen liikkeelle. Edessä oli tuhannen kilometrin ja 12h ajomatka Joensuusta Kilpisjärvelle. Kävin kuitenkin niin, että heräsin 00.30 siihen kun yksi talon teineistä pesi hampaita ja kolisteli vessassa. Puolen tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen sanoin vaimolle, että taidan lähteä liikkeelle. Turha valvoa sängyssä kun saman ajan voi käyttää matkustamiseen. Nukun sitten matkalla jos siltä tuntuu. Siispä auto lähti pihasta tarkalleen klo 1.24 kohti pohjoista.
Pidin matkalla vain muutaman lyhyen vessatauon ja muuten auto liikkui koko ajan. Mutustin eväitä ajaessa ja olin perillä Kilpisjärven luontokeskuksen parkissa klo 13.00. Ahkio oli autossa valmiiksi pakattuna ja nostin sen erään miehen kanssa suoraan lumelle. Sitten sukset jalkaan, Timolle viesti "täältä tullaan" ja matkaan.
Sää oli lämmin ja väkeä riitti sunnuntaina Tsahkaljärvellä ja kelkkareitillä. Kelkkoja ja hiihtäjiä suhahteli suuntaan ja toiseen. Rauhallisesta hiihtovauhdista huolimatta pää ja paita kastui. Kylältä Saarijärvelle hiihtäessä on Tsahkaljärveä lukuunottamatta ensimmäinen 6km pelkkää nousua. Sitten alkaa kumpuileva ylös-alas. Nyt koronan aikaan kun rajojen ylittäminen on sallittua vain virallisten ylityspaikkojen kautta, talviura on merkitty Muurivaaran kautta.
Masetvarrin rinteellä näkyi pari leijailijaa. En tiedä olivatko he pelkästään lumilaudalla tai suksilla vai oliko heillä ahkiot perässä. Leijat hävisivät Muurivaaran taakse enkä nähnyt heitä enää. Liekö ehtivät pakata leijat reppuun ennenkuin ehdin itse kiertää tunturin taakse?
3,5h leppoisan hiihtämisen jälkeen saavuin Saarijärvelle. Suunnitelmana oli nukkua teltassa joten pystytin sen autiotuvalta 100m päähän. 1,5h yöunet, pitkä ajomatka ja hiihto alkoi olla sen verran väsyttävää etten ruokailun jälkeen jaksanut juuri muuta kuin mennä nukkumaan. Jo kahdeksan jälkeen illalla teltasta kuului tuhinaa ja ehkä myös ajoittaista kuorsausta.
Maanantai 26.4.21
Aamulla heräsin puolen kahdeksan maissa hyvin nukutun yön jälkeen. Söin tapani mukaan mysliä ja kahvia aamupalaksi. Teen aamupalat reissussa niin, että pussitan kotona valmiiksi n. 250g kotitekoista mysliä ja maitojauhetta pussiin. Aamulla kaadan pussin sisään kylmää vettä, sekoitan ja syön lusikalla suoraan pussista. Näin tulee vähemmän tiskiä ja aamupalan syöminen on helppoa. Samaan aikaan keitän vettä kahviin sekä termariin lounasta varten. Olen vähitellen siirtynyt reissuille aamukahvin ja päiväkahvin osalta pikakahviin sen helppouden vuoksi. Iltaisin keittelen ns. oikeaa kahvia.
Aamupalan jälkeen teltan purku, ahkion pakkaus ja matkaan. Jatkoin merkittyä huoltouraa kohti Kuonjarjohkan autiotupaa. Siihen olin suunnitellut lounaan. Täällä näin reissun ensimmäiset pulmuset. Parvi pyrähteli sinne tänne ja koitin saada niistä kuvia huonolla menestyksellä. Juuri kun sain kaivettua pitemmän lintuputken esiin, parvi lensi korkemmalle tunturiin. Tämä jäi ainoaksi paremmaksi kuvaksi ja on otettu 18-300mm ns. reissuputkella 60-70 metrin päästä. Mukana oli myös 300mm f/2.8 ja siinä 2x telejatke kiinni. Näin saan croppikennolla 900mm polttovälin joka riittää jo lintujen kuvaamiseen vähän kauempaakin.
Pulmunen Kuonjarjohkan autiotuvan liiterin harjalla.
Edessä Meekonlaakso pahtoineen. Tässä vaiheessa olin Gahperusvarrin kohdalla ja hylkäsin valmiin merkatun uran. Kylläpä oli mukava hiihdellä omia polkuja ilman jatkuvaa moottorikelkkojen jyrinää. Turistiliikenne kelkoilla kulkee juuri tuota merkittyä huoltouraa. Sitä ei turhaan kutsuta moottoritieksi. Paikoin 20m leveä risuilla merkitty kelkkaura lähtee Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle saakka.
Meekonvaaran pahta edessä ja Gahperusvarri nousee vasemmalle
Päivän ohjelmassa oli Saivaaralla käynti. Ahkiota ei kannata kovin ylös vetää joten jätin sen ensimmäisen jyrkemmän kohdan alapuolelle. Seisoin ahkion vieressä ja mietin miten varmistan sen löytymisen lumisateen sattuessa. Tumma ahkio lukuisten sulien kalliolaikkujen luota voi olla hanka löytää. Tökkäsin sitten pystyy sauvan ja sen päähän laitoin oranssin kuoritakin. Johan näkyi ja kauas.
Sitten ylöspäin. Aluksi nousin hiihtämällä jäisiä rinteitä pitkin. Kiittelin itseäni että aikanaan ostin teräskanttiset sukset. Jäisellä rinteellä olisi ollut tavallisilla suksilla jokseenkin mahdotonta nousta.
Rinteen jyrkentyessä edelleen jätin suksetkin pois ja jatkoin kiipeämistä apuna sauvat. Kapea lumilippa nousi kohti huippua.
Harjanne kapeni kapenemistaan kunnes lopussa piti kiivetä muutaman metrin jyrkänne ylös. Onneksi edelliset kävijät olivat potkineet siihen hyvät askelmat ja ylös pääsi kiipeämään turvallisesti. Molemmilla sivuilla oli kymmenien metrien jyrkkä rinne.
Ei tässä ollut vielä mitään vuorikiipeilyn tuntua mutta kiva paikka käydä katselemassa maisemia. Saivaaralta avautuu koko Meekon ja Porojärven alueen komeus. Talvella järvien ollessä jäässä se ei tosin ole ihan yhtä komea mitä kesällä.
Meekon autiotupa, vuokratupa ja varaustupa
Lopulta palasin takaisin ahkion luo ja aloitin laskeutumisen Saijärven suuntaan. Muutama sata metriä laskin siksakkia ahkio perässä kunnes jyrkkä rinne alkoi tuntua vähän turhan jännittävältä. Ahkio alkoi ohjailla laskijaa eikä toisinpäin. Siispä käänsin ahkion etupuolelle, sukset ahkion päälle ja kävelin kovaa hankea pitkin alas laskien ahkiota edellä. Puurajalla hanki alkoi upottaa ja laitoin sukset takaisin jalkaan.
Nuori merikotka (Haliaeetus albicilla)
Tiistai 27.4.21
Taabman autiotupaa remontoivat tuttuni olivat majoittuneena Jogaksella joten en kiirehtinyt heti aamusta eteenpäin. Pilkimme rauhassa aamupäivän ja kyllähän sieltä yksi komea harrikin nousi.
Iltapäivällä oli aika pakata ahkio ja suunnata kohti Luohtojärveä. Sinne olin sopinut tapaamisen kolmen kollegan kanssa jotka olivat muutaman päivän pilkkireissulla.
Kuten oli arvattavissa, Pitsusköngäs oli täysin jäässä.
Yöksi hiihdin Pitsusjärven autiotuvan pihaan telttaan yöksi. Viimeisen kahden kilometrin matkalla alkoi tulla kylmä. Aurinko oli jo painunut tunturin taakse ja jäätävä pohjoistuuli puhalsi pitkin järven selkää. Vähänkään pitempi matka ja olisi pitänyt pysähtyä lisäämään vaatetta. Autiotuvalla pystytin nopeasti teltan, vaihdoin kuivaa päälle ja keitin lämmintä juotavaa ja syötävää.
Keskiviikko 28.4.21
Aamu oli tuulinen ja lumisateinen. Lähituntureiden laet näkyivät joten pakkasin heti aamupalan jälkeen ahkion ja suunnistin tunturiin. Pääsin taas merkityltä uralta pois ja lähdin nousemaan Kalottireittiä seuraillen ylös tunturiin tarkoituksena päästä Kobmajoen jokiuomaan.
Jo 1,5km hiihdon jälkeen lumisade sakeni ja maisema alkoi hävitä ympäriltä. Aluksi suunnistin kartan, kompassin ja kellon kanssa. Jossain vaiheessa ihmettelin kun edessä olisi pitänyt olla loiva kuru ja olikin jyrkkenevä rinne. Sitten muistin sanan "eranto". Kartta käteen ja lukemaan yläreunan tekstiä: "Vuonna 2019 eranto oli 10,25 astetta." Noniin, sepä siitä. Olin unohtanut ottaa korjauksen huomioon. Olin siis mennyt 200-300m sivuun ja edessä oli Lassavarrin rinne. Kaivelin ahkiosta GPS:n ja sitä välillä vilkuillen korjasin suuntaa vähitellen vasemmalle kunnes olin suunnitellussa kohdassa. Edelleen lumen alla kulkevaa Kalottireittiä mukaillen nousin siksakkia ylöspäin ajoittain täydellisessä white outissa.
Govdanjanggutin rinteellä tiesin löytyvän kännykkäverkon, joten kaivelin puhelimen esiin ja laitoin pois lentotilasta. Hetken etsimisen jälkeen vilahtikin hetkeksi kentät. Naputtelin kotiin lyhyen tekstiviestin "Kaikki hyvin ja kivaa on". Edellisen kerran olin laittanut viestin maanantaina aamulla kun lähdin Saarijärveltä.
Lassavarrin ylityskohdalle tullessa pilven läpi alkoi näkyä aurinko. Suunnistaminen helpottui kun piti auringon oikean olkapään kohdalla. GPS:n sai työntää hetkeksi takaisin taskuun ja suunnistaa jokiuomaan. Tästä eteenpäin ei tarvinnut kuin hiihtää kallioiden välissä.
Kun Kobmajoen autiotupa ilmestyi pyrystä näkyviin huokaisin helpotuksesta. Matka ei sinällään ollut pitkä mutta valkoisessa tyhjyydessä suunnistaminen ei ollut pitemmän päälle kovin mukavaa.
Olin varautunut nukkumaan tämänkin yön teltassa. Iltaan mennessä ketään ei kuitenkaan tullut tuvalle joten levittelin yökamppeeni sisälle ja nukuin mukavasti lämpimässä. Onhan autiotuvan lämmöstä herääminen ja lähteminen aamulla huomattavasti mukavampaa kun kylmästä teltasta. Yön aikana monot ja hanskat saa kuivaksi eikä tarvitse hiihtää ensimmäistä kahta kilometriä varpaat kylmästä tunnottomina.
Lumipyry jatkui koko päivän ja taukosi illalla puoleksi tunniksi. Kävin hetken ulkona ja otin muutaman valokuvan. Kylmä viima ajoi kuitenkin nopeasti kämpän lämpöön. Jo yhdeksän aikaan laverilta kuului levollinen tuhina tuulen ujeltaessa kämpän nurkissa.
Torstai 29.4.21
Aamulla taivas oli kirkas mutta kova tuuli puhalsi edelleen. Onneksi minulle se kävi takaa. Aamupalan jälkeen pakkasin ahkion ja lähdin liikkeelle. Katselin lähtiessä Kobmajoen jokiuomaa mikä näytti hieman erilaiselta kun edellisenä päivänä tullessa. Pitää varmaan joskus käydä hiihtelemässä tuolla kirkkaalla kelillä uudelleen.
Seitakivi 650m Kobmajoen autiotuvalta koilliseen.
Ohi kulkiessa kävin katsomassa paljon puhetta herättänyttä rajavartioston Somasjärven partiomajaa. Vanha partiomaja oli jo purettu pois ja tämä nykyaikainen rakennus seisoi Somajärven ja Somaslompolon välisen laskujoen rannalla.
Mutkitellen lähdin nousemaan Valtivaaran rinnettä ylös kohti poroaitaa. Tässäkin nousussa kiittelin itseäni että olin viitsinyt vetää ahkiota koko alkutalven umpihangessa hiekkasäkkien kanssa. Missään vaiheessa liki 6km nousun aikana ei tarvinnut pysähtyä huohottamaan. Tasaisella sykkeellä nousin metri toisensa jälkeen ylöspäin ja ylöspäin kunnes olin noussut Seittikeilaksen huipulle.
Luoteeseen aukeaa upea maisema. Siellä näkyy mm. Ritnicohkka, Pikku-Halti ja Halti. Kovin pitkäksi aikaa en voinut pysähtyä ihailemaan maisemaa. Nousussa kostunut paita alkoi jäähtyä tuulessa ja oli pakko jatkaa matkaa.
Seittikielakselta koillisessa näkyy Reisanlaakso
Ennen reissua huomasin Instassa ilmoituksen jossa kiteeläinen retkiruokien valmistusta aloittava firma Nordic Meal kyseli halukkaita koemaistajia ruoilleen ennen niiden varsinaista kaupallista tuotantoa. Laitoin heille sähköpostia ja kerroin reissustani ja halusta ottaa ruokia mukaan. Sainkin heiltä koko reissun lounaat maisteltavaksi ja arvioitavaksi. Makuja oli punajuuriohratto, herneohratto sekä maa-artisokkaohratto. Kaikki 100% vegaanisia retkiruokia.
Toimin näiden kanssa samoin kun olen toiminut ennenkin talvireissuilla: Aamulla keitän termariin veden. Matkalla pysähdyn hetkeksi, avaan pussin, kaadan veden sisään ja sekoitan. Pussi ahkioon ja matka jatkuu. Vartin päästä pysähdyn ja syön pikaisesti ruoan suoraan pussista. Tässä muutaman minuutin pysähdyksessä ei ehdi tulla kylmä vaikka olisi kylmäkin sää. Silti siinä saa lämpimän ja ravitsevan lounaan.
Nordic Mealin Naked Barley-sarjassa pidin erityisesti siitä että ruoat eivät olleet kovin mausteisia. Useimpien retkiruokien ongelma on se että rinkan tai ahkion lantiovyön puristaessa mausteinen ruoka alkaa närästää ja aiheuttaa huonon olon. Näiden kanssa sitä ongelmaa ei ollut. Mielestäni makuvaihtoehdot olivat hyvin onnistuneita. Maa-artisokkaohratto on kaikkein ruokaisin mutta herneohratto kuusenkerkillä oli ehdottomasti oma suosikkini.
Päästyäni Muoddagorsan kurun läpi Muoddoaivin taakse, tuntui kun tuuli olisi vähän hellittänyt. Suunnistin suoraan työnantajani omistamalle Harrijärven kämpälle. Olin varannut sen kahdeksi yöksi ja tiesin että saan olla siellä yksin rauhassa.
Yksi lähes jokaisen reissun vakioruoka on pitsa. Melontareissuilla paistan sen muurinpohjapannulla pannupitsana. Tälle reissulle en luonnollisesti viitsinyt raahata painavaa pannua joten tein pitsat tortillapohjaan. Hyvää oli tämäkin.
Perjantai 30.4.21
Heräsin aamulla klo 6.30 siihen että tuuli ulisi kämpän nurkissa. Nousin ylös ja katsoin ikkunaan. Se oli muurautunut osittain umpeen ja pienistä aukoista näkyi ulkona pelkkää valkoista. Tarkoitus oli käydä hiihtelemässä 15-20km päiväretki ilman ahkiota jossain tuntureilla ja Valtijoen laaksossa. Aamupalan jälkeen avasin radion ja kuuntelin musiikkia sängyllä maaten. Jotenkin pyryyn lähteminen ei houkutellut pelkän hiihtämisen takia.
Iltapäivällä otin pienet päiväunet. Herätessä taivas oli vähän kirkastunut ja menin ulos kameran ja kiikareiden kanssa katselemaan josko näkisin lintuja.
Siinä ulkona seistessä paikallinen poromies hurautti moottorikelkalla kukkulan yli kämpän pihaan ja jäi tarinalle. Hänen mukaan aamulla oli ollut huono keli. Olin asiasta samaa mieltä ja mietin jälkeenpäin, että oli varmaan viisautta jäädä sisälle pitämään kämppäpäivää. Jos poromies pitää säätä huonona niin kyllä se silloin on sitä.
Yksi retkiherkkuni on letut ja vadelmahillo enkä tehnyt tälläkään kertaa poikkeusta. Olin varannut mukaan kaksi pussillista valmista lettujauhetta. Niistä sain 10 isoa lettua jotka söin päivän aikana päiväkahvin kanssa.
Illalla sää kirkastui hieman vaikka pöllyävä lumi tekikin maisemasta ajoittain "tukkoisen". Otin kuitenkin muutaman kuvan ilta-auringossa paistattelevasta Poroharjusta. Etäisyyttä tuonne oli GPS:llä mitattuna 9,5km.
Sitten vielä tämä! Jo ennen reissua ajoittain oikutellut vetoketju tuli tiensä päähän. Se ei enää pysynyt kiinni ollenkaan vaikka kuinka pihdeillä puristeli vedintä tiukemmaksi. Lopulta otin sen kokonaan pois. Onneksi vetoketju oli kaksiosainen ja sain alemman vetimen irti leikkaamalla ketjun yläosan "nupin" pois. Vedin ympäri ja kas, ketju toimii taas. Ongelmana oli vain se ettei ketjun alapäässä ollut mitään mikä olisi pitänyt sen kiinni. Siispä piti hieman soveltaa: Laitoin tuulilistat päällekkäin ja hakaneulalla kaikki kankaat ja vetoketju yhteen. Sitten vielä sisäpuolelle teippiä. Hyvin toimii näinkin kun kiemurtelee takin sisään varoen alareunasta 10cm kiinni olevaan ketjua.
Lauantai 1.5.21
Alkuperäinen suunnitelma oli hiihtää jonnekin Porovaaran ja Termiksen välimaastoon Harrijärville ja pistää teltta tunturiin yöksi. Kova tuuli ei kuitenkaan houkuttanut leiriytymään avotunturiin. Se olisi tarkoittanut vähintään myrskymuurin rakentamista suojattomaan paikkaan. Jos tuuli olisi yltynyt uudelleen illan ja yön mittaan, olisin turhaan joutunut jännittämään telttani kestävyyttä. Se ei ole kuitenkaan myrskyn kestävä tunneliteltta vaan lähinnä 3season pieni Marmot Early Light 2-kupoliteltta. Tein omavaltaisen päätöksen hiihtää Porojärven autiotuvalle yöksi. Siellä saisi teltan kämpän suojaan ja muutenkin paikka olisi laaksossa suojassa.
Matkalla poikkesin katsomassa minkälaista jälkeä talkoolaiset olivat saaneet Taabmalla aikaan. Siisti puolukkasurvoksen värinen lattia kiilteli ja lakatut laverit haisivat vielä ohenteelle. Hienoa että näiden kunnostamiseen riittää rahaa ja talkoolaisia. Kaikki tämä tuvan remonttiin osallistuneet ovat säännöllisiä Käsivarren kulkijoita jo pitkältä ajalta.
Adjatoaivin rinteeltä avautuu mukava maisema Porojärven laaksoon. Vasemmassa reunassa näkyy Saivaara, sitten Meekon pahta ja oikealla Anjaloan pahtat. Bumbovarrin pahta jää juuri kuvan ulkopuolelle.
Tunturituulen pesiä
Mikäpäs täällä on hiihtäessä kun suksi ei upota ollenkaan. Ainut haitta on olematon sivuttaispito.
Kekkosen kämppä. Tämä on nykyisin vuokratupa Porojärven ja siitä laskevan Poroenon suulla. Kämpässä presidentti UKK majoittui ollessaan joka keväisellä Käsivarren hiihtoreissullaan.
Olin etukäteen turhaan hermoillut miten pääsen jokien yli. Olin tietysti ajatellut niiden olevan samanlaisia vuolaita ja syviä kun täällä Pohjois-Karjalassa esim. Ruunaan kosket. Turhaan, mahtava Poroeno oli vain mitätön puro kivien välissä. Joen yli olisi päässyt kuivin jaloin kiviä pitkin hyppimällä sen ainoasta sulasta paikasta. Kekkosen kämpän kohdalta kulki joen yli kelkkaura mitä pitkin hiihtelin kaikessa rauhassa.
Saavuin Porojärven autiotuvalle. Pihalla seisoi mies ahkiota kaivellen. Siinä käytiin suunnitelleen tällainen keskustelu:
Minä:"Päivää, tulossa vai lähdössä?"
Mies: "Juuri tulin..."
Hetken hiljaisuus...
"Oletko sinä Asko?"
"Juu, kyllähän minä olen"
"Minä olen Reima, luinkin blogistasi että olet reissussa ja ajettelin että olisi kiva tavata. Kuulin että olet Harrijärvellä ja aamulla ajattelin että on niin huono keli että tänne sinä saatat sieltä tulla."
Hetken tarinoinnin jälkeen huomasimme että meillä on yhteisiä tuttuja ja juttu luisti kun vanhoilla tutuilla vaikka emme olleet koskaan ennen tavanneet. Ilta tyyntyi ja aurinko lämmitti. Istuskelimme kämpän seinustalla ja juttelimme niitä näitä. Ei ollut kiire minnekään.
Sunnuntai 2.5.21
Aamu oli upea. Ohuen ohut lumisade hävitti välillä maiseman jylhyyden mutta tyyni sää oli lämmin. Olin illalla päättänyt ettei minulla ole mikään kiire Termisjärvelle. Reima ehdottikin että kokkailisimme yhdessä lounasta. Hänellä oli mukana poron sisäfileetä, kermaa ja mustaherukkahilloa. Minulla oli sipulia ja muuta lisuketta. Nostimme ulos lumipenkan reunalle lankun pöydäksi ja kokkasimme siinä kunnon erämaagourmeeta.
Kun rinne alkoi kohota kohti Harroaivin ja Dealssigielaksen satulaa, pysähdyimme keittelemään päiväkahvit. Riisuin monot jalasta ja istuin nojaamaan ahkioon. Naurahdin Reimalle että taidankin kiivetä tunturiin ja laittaa kotiin viestin, että tulen vasta äitienpäiväksi takaisin. Jotenkin reissun loppuminen alkoi jo häämöttää mielen sopukoissa. Kertaakaan reissun aikana ei ollut tuntunut siltä, että olisi kiire päästä kotiin tai ylipäänsä pois. Erämaan rauha oli ottanut minut jo kokonaan syliinsä. En tiedä kuinka kauan tuolla pitäisi olla ennenkuin tulisi halu lähteä takaisin kylälle.
Kahvin jälkeen hyvästelimme toisemme ja jatkoimme jälleen omille teille. Tämä oli mukava tapaaminen kokeneen erämiehen kanssa. Jotenkin erityisesti sydäntä lämmitti se, että juttu luisti sujuvasti vaikka emme olleet ennen tavanneet ja ikäeroa oli parikymmentä vuotta. Olihan meillä jotain yhteistä.
Riekon jäljet lumessa
Karun ja paljaan tunturin jälkeen laskin kohti Termisjärven laaksoa. Oli mukavaa vaihtelua hiihtää välillä koivikossa, kierrellä puita ja kuunnella riekkojen naurua. Vaikka kuinka yritin etsiä lintuja katseella, että olisin saanut niistä kuvia, ne osasivat piileskellä niin että näin ne vasta kun pari pyrähti naurun saattelemana siivilleen.
Tämä nopea heittolaukaus jäi ainoaksi kelvolliseksi riekkokuvaksi koko reissulla. Lintuja näin kyllä yhteensä kymmeniä Meekolla, Jogaksella, Porojärvellä ja Termiksellä.
Termisjärven pinnasta yli 400m kohoava Termisvaara näkyy kauas. Jo heti kohta Harrijärveltä lähtiessä näin minne olen matkalla vaikka etäisyyttä oli 30km. Ei se kovin nopeasti lähestynyt hiihtäessä tässäkään vaikka etäisyyttä oli enää muutama kilometri. Hiestä märät monot ja sukat hiersivät jo parinkymmenen kilometrin hiihdon jälkeen jalkoja ja odotin että näkisin Termiksen autiotuvan. Muistelin sen olevan oikealla näkyvän kallion juurella. Kun sitä ei alkanut näkyä, kaivelin kartan esiin ja huomasin matkaa olevan vielä liki 4km. Huokaisin ja jatkoin matkaa.
Maanantai 3.5.21
Termisjärven tuulitunneli. Sellainen se kuulemma on. Muualla ei välttämättä tuule mutta Termiksellä tunturien välissä tuulee. Autiotupa nököttää rantatörmällä järven pohjoisrannalla. Purin teltan aamupalan jälkeen ja pakkasin ahkion. Olin illalla sopinut autiotuvassa majoittuneen pariskunnan kanssa, että hiihdämme yhtä matkaa takaisin kylälle. Taka-ajatuksena tässä oli se, että he halusivat ostaa ahkioni. Eihän sitä tietenkään kesken reissun voi ostaa joten mikäpä sen kätevämpää kun luontokeskuksen parkkipaikalla tyhjentämisen jälkeen ahkio nostetaankin heidän autoon.
Lähdimme hieman ennen kahdeksaa nousemaan reissun viimeistä nousua. Termisjärven länsipäästä alkaa pitkä ja loiva 100m nousu joka päättyy Masetvarrin kohdalla 700m korkeuskäyrälle. Siitä eteenpäin onkin lähestulkoon pelkkää laskua ensin Tsahkaljärvelle ja sitten Kilpisjärven kylälle. Ajoittain navakka tuuli puhalsi taas selän takaa ja matka joutui mukavasti rupatellen.
Kylälle saavuimme yhdentoista jälkeen. Ahkion tyhjentämisen ja kuivien vaatteiden vaihdon jälkeen käänsin auton kohti etelää. Jumittunut käsijarru aiheutti hieman ylimääräistä työtä mutta siitäkin selvisi kirveellä koputtelulla ja kotimatka pääsi alkamaan.
Ennen reissua olin toivonut että paistaisi aurinko ja olisi kaunista säätä. No, oli sitäkin mutta oli myös lähes myrskytuulia ja täydellistä white outia. Käsivarsi ja luonto pisti ihmisen pienen paikalle ja näytti voimansa. Tuolla puuttomassa avotunturissa on syytä tietää omat taitonsa ja pystyä tekemään suunnitelma, varasuunnitelma ja pahimman kelin varalle myös hätäsuunnitelma. Joskus voi tulla eteen sellainen sää kymmenessä minuutissa ettei ole muuta vaihtoehtoa kun pystyttää teltta kesken matkan ja odottaa sään paranemista. Tällä kertaa ei näin käynyt mutta olin mielessäni varautunut siihen. Teltta, makuupussi ja muut tarvikeet olivat ahkiossa päällimmäisenä helposti otettavissa.
Jostain syystä ennen reissua ja reissussa huomasin usein hyräileväni tai laulavani tätä laulua "Ma elan". Laulussa on väkevä elämän maku. Se suorastaa pursuu sitä elämän iloa mitä koin tämän talven aikana ennen reissua ja myöhemmin hiljaisia tunturin rinteitä hiihtäessä.
Summa summarum... Hieno reissu! Yhdeksän päivää jylhää tunturimaisemaa, mieleen jääviä kohtaamisia tunturissa, hiljaista yksin oloa ja omaan mielen järjestelyä tuntien hiihtämisen aikana. Hienoja lintuhavaintoja ja sitä kaivattua aurinkoa jopa siinä määrin että poltin huuleni ja kotiin tullessa huoltoaseman myyjä kysyi että mitä olet tehnyt kun olet tuon värinen.
Ensi kertaa odotellessa...
En ole itse koskaan tehnyt retkiä talvella. Jotenkin tuo talvivaelluksen kynnys on korkea. Mutta lukiessani tarinaasi tuli mieleen että tuota voisi kokeilla. Kiitos hyvin kirjoitetusta jutusta.
VastaaPoistaTalviretkeily kannattaa aloittaa metsämaastossa missä on tuulensuojaa. Siellä ei tarvitse ihan niin erityisiä varusteita. Toki hyvä makuupussi on välttämätön jos aikoo nukkua ulkona. Retkeillessä ylipäänsä tietysti pitää varautua siihen ettei autiotupaan mahdun.
PoistaKannattaa kokeilla talviretkeilyä. Siinä on oma helppoutensa varsinkin kivikkoisessa tunturimaastossa. Kesällä joutuu kiipeilemään rakkakivikossa, talvella voi vain hiihtää yli.
Hieno kuvaus näiltä mailta. Tuonne vielä on lähdettävä itsekin. Komeat kuvat ja hyvä tarina. T.Reiman poika.
VastaaPoistaKiitos! Kannattaa lähteä. Siellä kokee oman pienuutensa kun tunturit kohoavat satoja metrejä pään yläpuolelle.
PoistaMukavasti kerrottu ja taitavasti kuvailtu hetkiä tuntureilla! Ja mahtavia kuvia! Omatkin reissut Lapin tuntureille muistui mieleen. Mukava kohtaaminen teillä isin kanssa ollut. :)
VastaaPoistaT. Reiman tyttö (joka myös tykkää vaeltaa Lapissa)
Kiitos! Meillä oli kyllä mukavaa. Kaiken tämän korona-ajan eristäytyneisyyden jälkeen lämmitti samaa matkaa kulkevien tapaaminen.
PoistaKiitos mukavasta tarinasta ja kuvista!Helppoa kun voi käydä reissussa vain istumalla kotonaan.T.Kilpisjärvellä hiihtänyt
VastaaPoistaOle hyvä! Nojatuolimatkalla ei tule hiki eikä mono hierrä. Saa niin sanotusti reissusta parhaat palat. 😄
Poista