Ruunaan ruskavaellus 2018

Olin varannut syyskuun lopulle viimeiset tämän vuoden lomat ja suunnitelmana oli viettää muutama päivä Lieksassa synnyinseuduillani metsästäen ja kalastaen. Runsaan kuukauden takaisen surullisen Kymijoen melontareissun tapahtumat pistivät kuitenkin lomasuunnitelmat uusiksi. Eräreissu vaihtui hautajaisreissuun.

Olin luvannut lapsille, että lähdemme syyslomalla tekemään Lieksan rajaseudulle Ruunaan retkeilyalueelle parin päivän helpon vaelluksen. Olemassa olevia varusteita ja syysloman säätä miettiessäni päätin aikaistaa reissua runsaalla viikolla. Tämä oli hyvä päätös myös siksi, että nyt saimme nauttia ruskasta, joka olisi ollut syyslomalla pääosin jo ohi.

Lapsena retkeilin paljon Ruunaalla. Silloin se ei vielä ollut kovin suosittu paikka eikä kalastajiakaan ollut vielä ruuhkaksi asti. Reittejä, laavuja ja teitä parannettiin 1990-luvulla ja väkimäärä lisääntyi. Samalla alkoi itselläni tulla kyllästyminen sekä väkimäärään, että samoihin tuttuihin polkuihin. Viimeisen runsaan 20 vuoden aikana olenkin käynyt Ruunaalla lähinnä melomassa. Oli siis aika kiertää 31km Koskikierros uudestaan ja muistella tuttuja maisemia.

Perjantaina Lieksassa satoi runsaasti lunta kovan tuulen kanssa ja pelkäsin sen repineen kaikki värikkäät lehdet puista. Pelko oli kuitenkin turha. Vaikka märkää lunta oli satanut paikoin jopa 10cm, ennusteen mukaista tuulta ei kuitenkaan tullut ja lehdet pysyivät puissa. Vielä lauantaina lunta oli teillä ja metsässä kohtuullisen runsaasti. Olikin viisas päätös vaihtaa autoon talvirenkaat vielä myöhään perjantai-iltana. Vähemmän jännitti istua vanhimman tyttäreni kyydissä kun tiesin alla olevan kunnon renkaat.

Jätimme auton Neitikosken parkkipaikalle (kartta) ja lähdimme kiertämään Koskikierrosta myötäpäivään.

Polku etenee helpossa maastossa vanhoissa kuusikoissa, avarilla mäntykankailla tai soilla. Märimmissä paikoissa kulkua helpottaa pitkospuut. 

Joen varren ruska oli upea. Kuvassa kaikki näyttää pienemmältä ja haaleammalta mitä luonnossa. Jos tämän kuvan suurentaisi vaikka viisi metriä leveäksi ja menisi lähelle katsomaan, ymmärtäisi miltä tuolla oikeasti näytti. Sääkin oli lähes täydellinen retkeilyyn.

Kyllä on jokiuoma kuiva! Tässä kuvassa virtaama on n. 50m3/s. Keväällä vettä virtaa jopa nelinkertainen määrä samassa uomassa. Jokainen voi kuvitella minkälainen kohina silloin kuuluu. Tällä pienellä virtaamalla kokematonkin meloja voisi laskea kosken vaivatta alas.

Ruokatauon jälkeen kävelimme riippusiltaa pitkin joen yli. Olimme reitin pohjoisimmassa pisteessä. Tähän mennessä olimme kävelleet joen rantaa ylävirtaan, nyt käännyimme vastarannalla kohti alavirtaa.

Tässä joen rannalla seistessä mietin, että vaikka rinkan kanssa kävely on ihan mukavaa niin kyllä silti mieli teki kanootilla tuonne vesille. Olisi se vaan niin upeaa antaa virran viedä ja samalla katsella rannan keltaisia koivuja. Meloja on aina meloja.

Olisi ollut mielenkiintoista laskea puun ikä pitkoslankun pinnasta. Aivan valtavan leveä lankku!

Tässä polku kääntyy jyrkästi sisämaahan ja joki häviää muutaman kilometrin ajaksi näkyvistä.

En tiedä syytä miksi reitti on merkitty kulkemaan runsas 2,5km pitkin retkeilyalueen sisällä kulkevaa hiekkatietä. Tämä oli koko reitin tylsin osuus. Tosin ainoat metsäkanalinnut viikonlopun aikana näimme tien varrella.

Kun reitti kääntyy hiekkatieltä pois, lähdetään nousemaan kohti Huuhkajavaaraa (kartta). Sen päälle on rakennettu näköalatorni, josta aukeaa kauniit maisemat Neitijärvelle. Järven itäpuolella eli kuvan oikeassa laidassa olevien puiden takana on korkeita vaaroja ja Ruunaan luonnonsuojelualue.

Yöpaikaksi olin miettinyt kahta vaihtoehtoa. Jos tuuli on pohjoisesta, menemme Onkilammen laavulle (kartta), joka on suojaisen kumpareen takana lammen rannalla. Jos tuuli on lännestä tai etelästä, jäämme Neitijärven etelärannalle Saunaniemeen (kartta). Lopulta lämmin länsituuli ratkaisi yöpaikaksi Saunaniemen. Toiveissa oli kuvata pimeän järven yli revontulia tai ainakin tähtitaivasta. Revontuliennusteet näyttivät parasta vasta sunnuntaille mutta toivoin jotain saapuvan ilmakehään jo lauantai-iltana.

Ilta hämärtyi kauniissa iltaruskossa. Pimenemistä odotellessa paistoimme nuotiolla makkaraa ja kaasukeittimellä muutamia lettuja. Tietysti kaunista auringonlaskua piti käydä myös kuvaamassa Saunaniemen rannassa.

Vaikka revontulia ei näkynyt niin tähdenlentoja näkyi todella paljon. Tässäkin 15 sekunnin valotuksessa niitä näkyy kolme.

Tietenkään kaikille ei ollut mitään huippuvarusteita ja jouduinkin kotona miettimään niiden tasapuolista jakoa. Viidelle kulkijalle oli neljä rinkkaa ja yksi 30l päiväreppu. Niihin pakkasimme viisi makuupussia, viisi solumuovialustaa, kaksi ilmatäytteistä alustaa ja kaksi telttaa. Lisäksi tietysti jokaisen henkilökohtaiset vaihtovaatteet, ruoat ja ruokailuvälineet. Ruoat olin kuivannut ja pussittanut etukäteen ja niistä kertyi painoa yhteensä 5,5kg.

Mukana oli 3 hengen teltta sekä 2 hengen teltta. Näihin mahduimme hyvin nukkumaan emmekä olleet riippuvaisia vapaista laavuista. Muutenkin teltta on viileällä kelillä lämpimämpi kuin avonainen laavu. Isän etuoikeudella otin toisen ilmatäytteisen alusta itselleni. Toisen annoin isommille tytöille, jotka laittoivat sen kaikkien selän alle poikittain. Loput neljä solumuovialustaa he laittoivat jalkojen alle. Paksuimman 20mm itse tehdyn solumuovialustan annoin nuorimmalle tytölle. Makuupusseja jakaessani päädyin sellaiseen ratkaisuun, että uusimman ja lämpimimmän untuvapussin annoin nuorimmalle. Hän nukkuikin koko yön hyvin palelematta. Kaksi seuraavaksi parasta annoin kahdelle vanhimmalle tyttärelle ja kolmannelle annoin jo muutaman vuoden käytössä olleen mutta aivan kelvollisessa kunnossa olevan kuitupussin. Kaikille annoin ohjeeksi pukea lämpimästi vaatetta alle ja nukkua tiiviisti rinnakkain. Itse otin ikivanhan 3 season-pussin. Päälle puin untuvatakkini ja vaellushousut sekä villasukat ja pipon. Niillä nukuin aamuyön paria herätystä lukuunottamatta oikein hyvin.

Yöllä teltan kattoon ropisi sadepisaroita mutta aamu valkeni kuitenkin täysin pilvettömänä ja kylmänä. Illan lämmin tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jäätävän kylmä pohjoistuuli. Untuvatakki ei ollut ollenkaan liikaa. Liikkeelle lähtiessä sitä ei olisi raaskinyt millään laittaa takaisin rinkkaan ja vaihtaa tilalle ohutta kuoritakkia. Toki tiesin lämpiäväni heti liikkelle päästyä. Sama "ongelma" oli myös muilla. Aamupalan syömisen jälkeen pakkasimme rinkat ja lähdimme ripeästi liikkeelle kohti Siikakoskea.

Ensin ylitetään vajaan puolen kilometrin levyinen Onkisuo. Sitten on aiemmin mainittu Onkilammen mäntysaareke ja tämän jälkeen vajaan kilometrin levyinen Kuikkasuo ennen Kattilakoskenkangasta. Keltaisten koivujen lisäksi pakkanen oli värjännyt suot ja ne hehkuivat upean punaisena.

Koskikierros palaa takaisin joen rantaan Murrookosken alapuolella. Tässä olemme jo lähellä Siikakosken niskaa. Kuvassa Lieksanjokeen laskeva pahainen puro on nimeltään Murroojoki. Korkean veden aikaan se on huomattavasti suurempi, joskaan ei silloinkaan suuren suuri. Nyt matalan veden aikaan sen yli hyppäisi helposti ilman rinkkaa.

Jo aamupalan aikana taivas meni uudelleen pilveen ja alkoi sataa kevyesti lunta. Välillä pilvet kuitenkin hieman rakoilivat ja aurinko pääsi paistamaan lumihiutaleisiin saaden ne säkenöimään.

Reitin eteläisimmässä pisteessä joki ylitetään Siikakosken riippusiltaa pitkin. Nämä kaksi ovatkin ainoat sillat, josta retkeilyalueella pääsee kävellen joen yli. Siltojen lisäksi joen voi ylittää veneellä Vastuuniemen ja Kattilakoskenkankaan välisessä salmessa sekä Naukuniemen ja Kattilaniemen välissä Airovirrassa.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme vain 11km. Toiselle päivälle jäi siis n. 20km. Paria kumisaappaissa tullutta pientä rakkoa lukuunottamatta ei matkalla ollut jalkaongelmia. Pienetkin hiertymät teipattiin heti ja sillä säästettiin hiertymien muuttuminen rakoiksi. Toki toisen päivän kohtuullisen pitkän kävelyn jälkeen jalat olivat väsyneet mutta niinhän niiden vähän kuuluukin.

Rinkkojen paino oli melko kevyt ja kantajien omaan painoon suhteutettuna. Nyrkkisääntöntä on ettei rinkka saisi painaa enempää kuin 1/4 kantajan painosta. Tällä kertaa kenenkään rinkka ei painanut edes 1/5 omasta painosta. Kevyistä rinkoista ja helposta polusta johtuen kävelimme koko reissun reilun 4km/h keskinopeutta. Välillä jäin tarkoituksella jälkeen ja kuvasin. Keulassa kulkeneet tyttäret eivät paljoa jarrutelleet ja sainkin pistää vaelluskenkää toisen eteen vähän aikaa reippaasti saadakseni toiset kiinni.

Kotiin lähtiessä alkoi kavereilta tulla viestejä, että illalla leimuaa hienot revontulet. Ajoimme Lieksasta Joensuuhun Ahvenisentien kautta ja pysähdyimme levähdyspaikalle Pielisen etelärannalle. Hetken odottelun jälkeen saimme maistiaisia mitä oli tulossa. Tämän pienen loimotuksen jälkeen taivaalla näkyi lähinnä vihreää utua ja meidän oli pakko jatkaa matkaa kotiin. Tiesin että joskus uusi "setti" tulee viiden minuutin kuluttua, joskus sitä joutuu odottamaan tunnin. Tällä kertaa lähdettyämme liikkeelle kului vajaa 10min kun taivas oli täynnä vihreää ja punaista ketunhäntää, jotka kiemurtelivat villisti sinne tänne. Hetkeksi pysähdyimme ihailemaan niitä tien varteen mutta sitten jatkoimme matkaa kotiin ja lämpimään saunaan. Illalla olisi ollut vielä mahdollisuus kuvata revontulia kotiportailta mutta uni ja pehmeä sänky vei voiton. Eiköhän noita tule talven aikana vielä kuvattavaksi.

Ihmisen muisti on näköjään mitä sattuu. Videolla puhun 33 kilometristä. Oikeasti matka oli siis 31km.

Reissu oli onnistunut niin säiden kun maisemienkin puolesta. Ruska oli parhaimmillaan eikä tuuli tai sade haitannut. Ainakin itse nautin joka hetkestä. Viimeisen kuukauden raskaiden päivien jälkeen tämä oli sellaista terapiaa mitä itse kaipaan eniten. Luonnossa saa ajatus harhailla välillä niissä synkissäkin asioissa mutta ei se siellä kovin kauaa viivy kun eteen avautuu aina vaan entistä upeampia maisemia ja kauniita syyspäivän värejä. Ehkä se pitempi metsästysreissu saattaa jäädä tänä syksynä käymättä mutta onneksi kuitenkin saimme tämän lyhyen vaelluksen tehtyä. Luulen, että tämä jää kaikkien mieleen vuoden yhtenä hienoimmista retkistä.