sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Laukaan Hitonhaudan jääputoukset

Olimme vaimoni kanssa lomareissulla Keski-Suomessa pidennetyn viikonlopun verran. Ennen reissua mietimme mahdollisia päiväretkikohteita, jotka olisivat saavutettavissa kohtuullisesti myös talvella. Luonnollisesti auraamattomat metsätiet rajoittavat aika paljon kohteen valintaa.

Edellisenä viikonlopuna meillä oli Retkipaikan kirjoittajien tapaaminen, jossa muutamat kaverit näyttivät kuvia Laukaan Hitonhaudan jääputouksista. Paikka näytti niin mielenkiintoiselta, että ehdotin paikkaa vaimolleni. Retkipaikkaan 2013 kirjoitetun jutun Hitonhaudasta (engl. Devil's tomb) voit lukea täältä

Valoltaan paikka olisi paras varhain aamupäivällä, jolloin kaakko-luode-suuntaiseen rotkoon paistaa aurinko. Kaukaa on kuitenkin pitkä matka ja ehdimme paikalle vasta yhdentoista jälkeen. Onneksi lähes pilvetön taivas antoi valoa kohtuullisesti eikä valokuvaamisen kanssa ollut suurempia ongelmia.


Hitonhauta on luonnonsuojelualue, jossa kasvaa kesällä runsaasti harvinaisia kasvilajeja. En ole käynyt Hitonhaudalla kesällä mutta kuulemma kalliot ovat sammalen peitossa ja monet eri vihreän sävyt vaihtelevat sammaleissa.


Polku lähtee Iso-Harijärven laavulta kohti rotkoa. Alkumatka on aurattua metsätien pohjaa kunnes polku kääntyy alaspäin ja kapenee. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen kallioseinämät kohoavat polkujen ympärillä ja kanjoni kapenee. Matkaa parkkipaikalta rotkon pohjalle tulee runsas kilometri.


Suurien korkeuserojen kuvaaminen on ilman kalansilmälinssiä vaikeaa. Tein tämän kuvan neljästä pystykuvasta panoroimalla. Tällöin rotkon korkeuden ja leveyden hahmottaa paremmin.


Kallioimarre (Polypodium vulgare) on tunnettu rohtokasvi, jota on käytetty perinteisesti esim. keuhkoputkentulehduksissa liman irroittajana. Sen voimakkaasti lakritsilta maistuvaa juurta käytetään myös mausteena.


Yhteiset harrastukset ovat hieno asia. Ainut huono asia valokuvaavan pariskunnan harrastuksessa on kuvien runsas määrä. Retkillä molemmat kuvaavat omilla kameroillaan, jolloin päiväretkelläkin kuvia kertyy helposti lähelle tuhat. Niiden läpikäyminen, valikoiminen ja säätäminen on huomattavan aikaa vievää hommaa.


Vähitellen kallioseinämät kohoavat ympärillä 15-20m korkeuteen. Kallioiden korkeutta korostaa entisestään niiden päällä kasvavat 10-20m korkeat puut.


Kallioseinän sammalta pitkin valuva vesi tekee upeita jääpuikkoja. Vaikeus on saada ne näyttämään valokuvassa samanlaisilta kuin ne ovat luonnonvalossa.


Vaimoni on mittatikkuna jääputouksen alla. Kiipeisin jyrkännettä ylöspäin kuvan ottamista varten.


Tästä ylemmäs kiipeäminen oli jo turhan vaikeaa, joten palasin takaisin alas. Tältä kohdalta otin ylemmän kuvan jääputouksesta.


Onko jollain kaatunut maitolasi kallion reunalla? Uskomattoman upean värisiä jäitä oli joka puolella.


Korkeimman jääputouksen ylintä osaa kuvattuna rotkon pohjalta. Korkeutta tällä jääputouksella oli arvioni mukaan lähelle 20m.


Välillä auringonvalo värjäsi jään erikoisen väriseksi. Jään kuvaaminen on haastavaa mutta samalla myös erittäin kiehtovaa.


Välillä minä toimin mittatikkuna. Valokuva latistaa aina mittasuhteita mutta korkea seinä silti on.


Tämä kuva on jälleen neljän kuvan pystypanoraama. Siltikään jylhät seinät eivät näytä silti miltä ne näyttävät rotkon pohjalla seistessä.


Talvella pohjalla kulkee kovaksi tallattu polku. Liikkuminen helppoa verrattuna sulan maan aikaan, jolloin pohjalla on louhikkoa. Varsinkin vesisateella louhikko on erittäin liukasta eikä sovellu huonojalkaisille.


Kallion sisältä valuva vesi oli jäädyttänyt luolan suuaukon lähes umpeen. Olisi ollut mielenkiintoista käydä tutkimassa luolaa mutta märkä jää esti tehokkasti pääsyn kolmea metriä lähemmäs suuaukkoa.


Pitemmällä rotkon perällä on toinen jääputous, joka on edellistä hieman matalampi mutta putouksen alle on muodostunut suuri onkalo.


Jään läpi kuultava valo tekee jään hauskan värikkääksi. Jään muoto ei ole pyöreää puikkoa vaan haurasta pitsimäistä nauhaa. Jään taakse muodostuvan onkalon leveys on 6-7m ja syvyys 1-1,5m. Korkeutta onkalolla on 3-4m.


Rotkon päästä nousimme polkua pitkin jyrkänteen päälle ja lähdimme kävelemään takaisin päin. Itsesuojeluvaisto kehotti pysymään muutaman metrin päässä reunasta. Talvella ei voi tietää missä loppuu kallio ja missä alkaa pettävä lumilippa, joten on parempi ottaa varman päälle ja pysyä kauempana kuin tipahtaa 20m rotkoon.


Ensimmäinen korkein jääputous jyrkänteen reunalta katsottuna. Täältä jääputous näyttää vain pari-kolme metriä korkealta.


Kallion päältä löytyi sopivan tuulensuojainen kallionkolo, jossa ruokailimme. Aurinko lämmitti mukavasti eikä pieni pakkanen haitannut olemista. Tästä jatkoimme polkua pitkin takaisin autolle. Matkaa tuli kaikkiaan runsas 2km. Tällä kertaa pitkä matka ei ollut pääasia vaan mielenkiintoinen paikka ja valokuvaaminen. Tänne pitää palata joskus kesällä.

 
Joku tuttu henkilö näkyi olleen myös retkellä. Kuka tunnistaa?


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Revontulien kuvausreissulla hyvää kannattaa odottaa

Alkuvuosi on ollut revontulien kuvauksen kannalta erityisen huono ainakin täällä Pohjois-Karjalassa. Tammikuun kirkkaiden pakkasöiden aikana taivas pysyi pimeänä, eikä auringon aktiivisuutta ollut juuri havaittaissa. Pohjoisessa toki oli nähtävissä revontulia mutta jo täällä maan keskiosissa ne jäivät jo horisontin taakse piiloon.

Helmikuussa taivas oli pääosan kuukaudesta pilvessä ja lähes joka päivä satoi lunta. Ne muutamat koronan purkaukset kohti maata jäivät leimuamaan pilvien taakse. Kirkkaimmat tulet kuvattiin pari viikkoa sitten jopa Hollannissa asti. Yllättäen täällä lähes koko Suomi oli paksun pilven peitossa ja taivaalta tuli lunta.

Suurin osa varmaan muistaa viime keväänä 17.3. olleet revontulet? Ne olivat kirkkaimmat moneen vuoteen. Myös nyt kuun puolivälissä ennusteet alkoivat näyttää lupaavia lukemia. Sääennuste lupaili tiistai-illaksi pilvetöntä taivasta, revontuliennusteet kasvavaa aurinkotuulen nopeutta ja magneettikentän kääntymistä miinukselle. Oli siis varsin hyvät mahdollisuudet illalla nähdä taivas tulessa.

Iltavuoron jälkeen pakkasin kiireesti kamerarepun ja jalustan autoon ja ajoin työpaikalta muutaman kilometrin päähän suuren peltoaukean laitaan. Paikka on sikäli hyvä, että missään suunnassa eivät katuvalot häiritse, kuvauspaikka on hieman korkeammalla rinteessä ja aukeaa riittää toista kilometriä. Ainut huonopuoli on maiseman yksitoikkoisuus. Mitään taiteellisia kuvauksia on turha kuvitella.

Kymmenen aikaan näkyi hetken aikaa loimotusta mutta en ehtinyt siihen näytäntöön kuin viimeisen minuutin ajaksi. Kiireissäni unohdin säätää kameran tarkennuksen äärettömään ja molemmista kahdesta valotetusta ruudusta tuli epätarkkoja.

 

Sitten alkoikin odotus. Kului tunti ja toinenkin. Aikaa kuluttaakseni lähdin ajelemaan pöllöjen soidinpaikoille kuuntelemaan olisivatko linnut äänessä. Ensin kuului viirupöllön huhuilua ja muutamn kilometrin siirtymisen jälkeen oli vuorossa helmipöllö. Odotellessa kuvasin myös autiotaloa ja sain mielestäni kohtuullisen onnistuneen kuvan.



Lopulta ajelin takaisin kuvauspaikalle odottelemaan. Ensin ajattelin lähteä puolen yön aikaan nukkumaan, sitten venytin lähtöä viisitoista yli kahteentoista ja lopulta puoli yhteen. Taivaalla pysyi sitkeästi pitkä vaakajuova mutta ei muuta.



Juuri kun ajattelin lähteä alkoi tapahtua. Ensin vaakajuovan ympärille ilmestyi himmeitä pystyjuovia, sitten ne vähitellen kirkastuivat ja lopulta taivas repesi. Valot leikittelivät pitkin taivaankantta kiemurrellen kuin käärmeet. Aluksi taivas hohti vihreänä, sitten mukaan liittyi punaista ja lopulta sininen sekoitti värit violetiksi. Annoin kameran naputtaa ja välillä säädin valotusaikaa lyhyemmäksi kirkkauden mukaan. ISO oli 1000, aukkona f/3.5 ja valotusaika 2-6 sekuntia.







2,5h odotus palkittiin upealla luonnon tarjoamalla näytöksellä. 40min kuluttua leiskuaminen alkoi hiipua ja päätin lähteä tyytyväisenä nukkumaan. Varpaat olivat jo kylmästä lähes tunnottomat ja muutenkin koko ukko alkoi täristä kylmästä. Työkaverini jäi vielä kuvaamaan ja kuulemma kahden aikaan oli ollut lähes samanlainen näytös. Jo tällä valvomisellä yöunet jäivät ennen aamuvuoroa noin neljään tuntiin, joten tyydyin saamaani ja lähdin pois.

Hyvää kannatti odottaa.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Pöllöretkellä lasten kanssa

Vaimo lähti viettämään iltaa kavereidensa kanssa, joten me päätimme lähteä lasten kanssa luontoon. Nyt kun eletään parasta pöllöjen soidinaikaa, lähdimme Kalliojärvelle toiveissa kuunnella taas pöllöjä.

Lähdimme kotoa hieman ennen kuutta. Oman mielenrauhan takaamiseksi päätin kiertää laavulle järven toista rantaa ja välttää näin kävelyn 20m pystysuorien kallioseinämien reunalla. Tiesin, että järven ympäri on kävelty koko talven ja polku on kovaksi tallautunut ja suhteellisen helppo kävellä. Viime aikojen lumisateiden jälkeen polkua oli kuitenkin melko vähän käytetty ja käveleminen oli pienemmille lapsille jokseenkin haastavaa.


Puolivälissä matkaa tulimme lähelle rantaa ja pimeässäkin loisti pitkä tumma juova valkeassa lumipinnassa. Epäilykseni suunnitelmani erinomaisuudesta alkoivat horjua kun huomasin jäälle nousseen veden. Toivoin kuitenkin laavun kohdalla olevan vähemmän vettä, koska rotko levenee ja jääpinta-ala laajenee. Lähdimme ylittämään runsaan 50m kapeikkoa ja vettä tuntui olevan jäällä vain 10cm. Lasten alla kovaksi pakastunut hanki kantoi mutta minä kahlasin sohjossa koko ajan. 10m ennen vastarantaa upposin polvia myöten sohjoon ja kastelin kenkäni ja housuni. Koska vahinko oli tapahtunut, seisoin sohjossa ja nostelin lapset upottavan kohdan yli. Lopulta upottava kohta oli vain runsaat 2m leveä mutta lähes 50cm syvä.


Märät kengät ja housut jalassa kävelimme laavulle tekemään nuotiota. Onneksi pakkasta ei ollut paljoa, joten en vaivautunut edes ottamaan kenkiä pois jalasta. Jos vaelluskengät olisivat olleet kunnolla nauhoitettuna, olisin varmaan selvinnyt pelkillä kastuneilla housuilla.


Yritimme laavulla ollessa vihellellä helmipöllöä mutta ilman tulosta. Parin tunnin nuotiolla olon aikana emme kuulleet yhtään kertaa pöllön ääntä. Pari viikkoa sitten edellisellä reissulla helmipöllö oli lähimmillään vajaan sadan metrin päässä. Sain silloin äänitettyä sen puputusta vaikkakin kameran omalla mikrofonilla äänen taso on melko hiljainen.


Takaisin autolle päätin kiivetä kallioiden yli. Uusi kastuminen tuntui suuremmalta pahalta kuin lasten vahtiminen kalliojyrkänteiden päällä. Hyvinhän se sitten meni. Lapset kävelivät polulla nätisti jonossa. Muutaman kerran näytin lampulla valoa alas ja sanoin, että tuonne ei kannata tipahtaa.
Olimme asiasta hyvin yksimielisiä.



tiistai 1. maaliskuuta 2016

Aurinkoinen hiihtoreissu Lieksassa 29.2.-1.3.2016



Jälleen kerran säätieteilijät erehtyivät mutta tällä kertaa minun kannaltani positiivisesti. Sääennuste lupasi lähes koko Suomeen poutaa mutta vain Itä-Suomeen oli ennusteessa pilvistä ja mahdollisesti vähäistä lumisadetta. Niin vaan kävi, että jo Joensuusta Lieksaan ajellessa alkoi taivas kirkastua ja ennen kymmentä sain nauttia lähes pilvettömästä taivaasta ja auringonpaisteesta. Pakkasta oli koko päivän -8' ja sää lähes tyyni. Voisiko olla parempaa säätä lähteä hiihtämään erämaahan lumisten maisemien keskelle?


Muutaman viikon takainen lämmin jakso pudotti lumet puista. Onneksi viimeisen parin viikon aikana satoi runsaasti uutta lunta ja puut olivat kauniin näköisiä. Paikoin pienemmät puut olivat täysin tykkylumen peittämiä. 


Ahkio oli lastattu n. 30kg kuormalla. Yhteensä vedettävää painoa kertyi siis n. 36kg. Suurimman osan painosta tekivät valokuvaus- ja pilkkivälineet. JR-27-ahkio osoitti jälleen kerran toimivuutensa ja tuli perässä kevyesti. Heti autolta lähtiessä alkava 110m nousu 1,5km matkalla sai kyllä hien nousemaan pintaan.


Yksinäinen kelo keskellä laajaa suota. Parin sadan metrin välein piti pysähtyä ja vain nauttia hiljaisuudesta. 


Eläimiä näkyi todella vähän. Kahden päivän aikana näin yhteensä 14 teertä. Lähimmillään kolme niistä hyppäsi lumikiepistä lentoon vain kolmen metrin päästä. Lintujen lisäksi näin tuoreet ahman jäljet, muutaman päivän vanhat suden jäljet sekä suden ulostetta. Myös hirvien jälkiä näkyi runsaasti.


Matkalla pilkin illaksi ruokakalat. Hikisenä pysähtyessä olin 15min jälkeen kylmästä kankea, joten matkaa piti jatkaa kiireellä. Edes paksu toppatakki ei pystynyt pitämään lämpimänä.


Montakohan sataa vuotta tämä puu on seissyt tällä paikalla? Ensin se on kasvanut, sitten kuollut ja kelottunut. Nyt se odottaa vuosikymmenien vierimistä, lahoamista ja lopulta myrskyä, joka sen kaataa. Semmoista on luonnon kiertokulku.


Hiihdin lähimmältä tieltä kämpälle 12km. Sen lähemmäs ei autolla pääse vaan loppumatka pitää kulkea kävellen, hiihtämällä tai kanootilla. Kosken ja majanvanpatojen vuoksi kämpälle ei pääse edes veneellä.


Illalla kävin kuvaamassa auringonlaskua ja katsomassa valmiiksi paikat illan revontulien kuvaamista varten. Mutta niin siinä taas kävi niin kuin on käynyt tänä talvena monta kertaa. Revontuliennusteet näyttävät hyvää mutta sääennuste ei. Nytkin taivas alkoi vetää lännestä alkaen pilveen jo vähän ennen kuutta illalla. Yö oli täysin pilvinen ja satoi hieman lunta.


Päivällä pilkityt ahvenet pannulla. Voissa paistettuna maistuivat herkullisilta. Tämän kokoisia tuli parin ahvenen minuuttivauhdilla pystypilkillä pilkittynä. Tasapainopilkki ei kelvannut isommille ahvenille ollenkaan.


Aamulla heräsin yhdeksän aikaan 11,5h yöunien jälkeen. Heti aamupalan jälkeen lähdin kämpän eteen pilkkimään. Ensimmäinen n. 500g ahven tarttui tasapainopilkkiin alle puolen minuutin liottelun jälkeen. Sen jälkeen oli niin hiljaista, että vaihdoin pystypilkkiin. Sillä sain toisen saman kokoisen sekä yhden pienen. Kymmenen minuutin pilkkimisen jälkeen minulla oli ruokakalat ja lähdin takaisin kämpän lämpöön kokkaamaan.

Isot ahvenet olivat pulleita ja mätiä täynnä. Otin mädin talteen ja paistoin senkin voissa. Vasemmassa alareunassa pannulla oleva kasa on mätiä.

Koitin saada puista tippuvaa lunta kuvaan mutta huonoin tuloksin. Jonkin näköinen kimallus etualalla näkyvän suuren männyn kohdalla kuitenkin näkyy.


Olen monesti miettinyt, että missä vaiheessa puu alkaa kiertymään näin? Kasvaessa se on käsittääkseni suora mutta kelopuut ovat usein kierteisiä kuten tämä.


Neljän kuvan panoraama suolammelta.


Susi hukkanen oli juossut pitkin suota.


Tammikuun lähes -40' pakkasetkaan eivät ole jäädyttäneet koskea umpeen. Jääkerroksista näkee alkutalven korkean vedenpinnan tason.


Kotiin ajellessa piti pysähtyä kuvaamaan upeata auringonlaskua Pielisellä. Kyllä kevättalvi on kaunista aikaa!