tiistai 27. tammikuuta 2015

Ensimmäinen testilenkki ahkion kanssa


Kävin perjantaina aamulla 2,5 tunnin testilenkin lumikengillä ahkion kanssa. Koitin valita reitin siten, että matkalle osui mahdollisimman erilaisia maastoja. Oli tasaista kuusikkoa, tiheätä nuorta metsää, peltoa, joen jäätä ja metsää, jossa oli paljon ojia. Kuvasin GoProlla jonkinlaisen videon, jossa on lisää kommentteja. Vahingossa olin laittanut kamerasta päälle kuvan laajuudeksi Narrown, joten välillä ahkio häviää kuvasta.

torstai 22. tammikuuta 2015

Erätarinoita osa 2: Lyyrapyrstö





Höyhenen kevyet kuurahiutaleet tipahtelivat jäisiltä koivunoksilta kun teeriparvi laskeutui. Ne keikkuivat oksilla nokat kohti nousevan auringon säteitä ja pulpattivat keskenään. Mitä lie pulisseet?

Jälleen kerran oli Kivivaaran kylälle Kotolanmäen taloon tullut aamu ja Viljo istui tuvan pöydässä hörppimässä aamukahvia. Hän katseli tuvan ikkunasta jokivarren kuuraisia puita ja huomasi koivussa istuvat teeret. Niitä näytti olevan kuusi mustaa lyyrapyrstöä ja kolme ruskeaa naarasta.
Viljo nautti luonnon seuraamisesta. Usein hän saattoi istua tunnin, parikin, seuraamassa lintujen touhuja lintulaudalla tai oravan pesänrakennusta pihapuuhun.
Teeriä katsellessa hän ajatteli ministeriön ehdotusta lyhyestä teeren latvalinnustuksesta tammikuussa. Tänä vuonna sitä ei vielä oltu sallittu huonontuneen lintumäärän vuoksi mutta ensi vuonna saattaisi jo päästä kokeilemaan vieläkö nuoruudessa hankittu taito olisi tallella?
Viljo vaipui ajatuksissaan vuoteen 1959. Hän oli ostanut edellisenä talvena savotalla hankituilla palkkarahoillaan uuden lintuluodikon. Siitä hän oli joutunut maksamaan lähes 27 000 markkaa, joka oli savottamiehen palkkapussissa lähes kahden kuukauden palkka. Sako L46 oli luotettava ja tarkka lintukivääri ja sillä hän oli ampunut monta "mustaa".
Yksi tapaus oli jäänyt erityisesti mieleen. Oli ollut itsenäisyyspäivän aamu vuonna -59. Hän oli lähtenyt kiväärin kanssa joka aamuiselle hiihtolenkilleen läheiselle Reposuolle ja sitä ympäröiville vaaranrinteille. Päällimmäiseksi vaatekerraksi hän oli pukenut lumipuvun ja jaloissa olivat sukset.
Pari tuntia hiihdeltyään hän oli saapunut Reposuon laidalle. Siihen hän oli pysähtynyt katselemaan kuinka selän takaa matalalta paistava aurinko värjäsi suon takana kohoavan Hiidenvaaran rinteitä.
Marraskuun alussa oli pakkanen kiristynyt talvisiin lukemiin ja nyt itsenäisyyspäivänä lunta oli soilla nelisenkymmentä senttiä. Vaarojen rinteillä puut olivat tykkylumen peitossa ja aurinko leikitteli lumikiteillä puiden oksilla.
Viljo hätkähti katsellessaan kohti Hiidenvaaraa. Sieltä lensi parvi teeriä suoraan kohti sitä paikkaa missä hän seisoi. Hitaasti hän laskeutui polvilleen ja hivutti samalla kiväärin kainaloon.
Teeret laskeutuivat suon puoleen väliin pieneen suosaarekkeeseen. Kokemuksesta Viljo tiesi, että matkaa siellä oleviin puihin oli reilu 400m. Sydän hakkasi villisti kun lintuja alkoi kertyä puihin yhä enemmän ja enemmän. Lopulta niitä näytti olevan jokaisella oksalla. Viljo aloitti laskemisen vasemman reunimmaisesta puusta:" Yksi, kaksi, kolme, neljä, ..." Kaikkiaan teeriä istui viidessä puussa 61 kappaletta!
Hetken katseltuaan Viljo totesi olevansa lintujen ja matalalta paistavan auringon välissä. Se oli hyvä asia. Luottaen lumipuvun suojaavaan väriin hän otti kiväärin käteensä ja alkoi hitaasti kyyryssä hiihtää kohti lintuja.
Ensimmäinen sata metriä oli takana kun kaksi lintua hyppäsi siivilleen ja kaartoi kohti suon laitaa. Viljo säikähti. Joko hän paljastui ja mahdollisuus oli käytetty? Hetken muut linnut pälyilivät mutta eivät lähteneet.
Viljo irroitti varovasti sukset jalastaan ja laskeutui niiden päälle vatsalleen. Hän työnsi hitaasti jaloilla itseään eteenpäin sentti sentiltä kohti lintuja. Viisikymmentä metriä, kuusikymmentä... Taas hyppäsi yksi epäluuloinen siivilleen.
Nyt ei enää uskaltanut liikahtaa. Viljo tiesi, että matkaa oli vieläkin liikaa avotähtäimelle mutta mahdollisuuksia oli vain yksi ja se oli kokeiltava. Nyrkki suksen päälle ja kivääri nyrkin päälle. Siitä oli yritettävä.
Hetken etsittyään sopivaa kohdetta hän löysi sen läheltä oikeaa laitaa. Lintu oli suurikokoinen musta teeri ja se istui puun etuoksilla. Viljo rauhoitti hengityksensä, tähtäsi parikymmentä senttiä yli, asetti tähtäimen jyvät tasalleen ja puristi liipasimesta. Kuului kimakka paukaus ja teeriparvi pölähti siivilleen kadoten kohti Hiidenvaaraa.
Viljo näki, että jotain mustaa tippui puusta lumelle. Adrenaliinipurskeen aihettaman huohotuksen tasaannuttua hän nousi seisaalleen, kiinnitti sukset ja hiihti puiden luo. Lumella makasi kaksi teertä! Viljo oli varma, että oli ampunut yhtä ja tutki ihmeissään lintuja. Hän löysi toisesta linnusta kaksi reikää ja toisesta yhden. Puussa oli ollut lähekkäin kaksi teertä, joista ensimmäisestä luoti oli mennyt läpi osuen takana olevaan lintuun.
Viljo ei voinut kun hekottaa ääneen. Ei tämmöistä voi sattua kun erätarinoissa.

Kahvikuppi oli tyhjentynyt ja Viljo kaatoi toisen kupillisen. "Niin, niistä ajoista ei ole jäljellä kuin kivääri kaapissa", hän ajatteli katsellessaan ulos ikkunasta. "Jospa ensi talvena taas voisin kokeilla kumpi on taitavmpi, Viljo vai lyyrapyrstö?"
Teeret hyppäsivät siivilleen ja kaartoivat jokiuoman päälle kadoten mutkan taakse. Lumihiutaleet putoilivat oksilta maahan leikitellen auringonsäteiden kanssa.



tiistai 20. tammikuuta 2015

JR-27-vaellusahkio "Koita"

Muutama vuosi sitten kävin veljieni kanssa talvivaelluksen Patvinsuon kansallispuistossa. Otin reissulle lainaan työkaveriltani kaksi ahkiota, jotka hän oli tehnyt netistä löytyvien JR-27-ahkion ohjeiden mukaan.

Totesin silloin ahkion käyttökelpoiseksi myös raskaalla kuormalla ja suunnittelin tekeväni itselleni samanlaisen.

Syksyllä mietin tulevan talven askarteluja ja päätin lopultakin tehdä ahkion. Kerroin kaverilleni suunnitelmasta ja hän ehdotti, että tekisimme yhdessä molemmille omat. Lopulta ahkioita tuli kolme lähes samalla muotilla.

Puutavaraa löytyi kotoa rakentamisen jäljiltä ja höylällä ne saatiin mittaan 15x150.

Kovalevystä tehtiin muotti, jolla piirrettiin kylkilaudan muoto. 

Lauta sahattiin muotoon kuviosahalla ja viimeisteltiin hiomalla sahareuna siistiksi.

Laudan alareuna höylättiin 15 asteen kulmaan, jolloin kylkiin saatiin kallistusta. Luonnollisesti päädyt sahattiin myös 15 asteen kulmaan.

 Rungot kasattiin liiman ja ruuvien kanssa.

Käsittelin kaksi ahkiota terva-vernissa-havupuutärpätti-seoksella. Seos imeytyy hyvin puuhun ja kulumien korjaaminen jälkikäteen on helppoa.

Pohjat kiinnitettiin etu- ja takareunasta wronic-ruuveilla ja Sika Bond-liimalla. Reunoilta pohjalevy naulattiin viimeistelynaulaimella muutasta paikasta kiinni, jolloin jalasten laittaminen oli helpompaa. 

Pohjalevyn leikkaaminen reunojen mittaan oli helpointa "japsi-sahalla".

  Viimeistely oli helppo tehdä pienellä höylällä.

Jalasten etureunan ruuvit laitettiin 10cm välein ja keskeltä 20cm välein. Kannat senkattiin n. 5mm  syvyyteen.

Vaimoni ompeli ahkioihin 50cm leveät kankaat vedenpitävästä ohuesta kankaasta, jotka niitattiin reunoihin kiinni.

Kylkilautojen reikiin pujotettiin n. 2,5m 6mm:n kumiköyttä. Toisen puolen lenkkeihin laitettiin puukapulat, joilla lenkit pysyvät toisissaan kiinni.

Aisoja varten ahkion kylkiin pultattiin 30cm pätkä kangasvahvistettua kumiletkua. Aisat ovat 2m pitkiä ja 15mm paksua Excel-putkea.

Vetovyön tein jo muutama vuosi sitten Varustelekasta ostamallani Bundeswehrin taisteluvyöstä ruuvaamalla 30cm pätkät letkua kiinni vyöhön. 

Koska JR-27 on yleisnimitys ahkiomallille ja jokainen ahkio tekijänsä näköinen yksilö se kuuluu nimetä. Oma ahkioni sai nimen "Koita" Ilomantsissa virtaavan erämaajoen mukaan. 

Edit: Viimeisimpien ahkioiden rakennusjutun ja videon rakentamisesta löydät täältä.


perjantai 16. tammikuuta 2015

Kuhaa juustokastikkeessa

Nyt kun verkkokalastuskausi on parhaillaan menossa pistän jakoon hyväksi koetun reseptin. Kuvat ovat muutaman vuoden vanhoja ja kännykällä otettuja ja laatu on sen mukainen.


 1. Ruodottomat kuhafileet maustetaan suolalla ja sitruunapippurilla.

 2. Päälle kaadetaan voisulaa, kananmunaa ja juustoraastetta.

 3. Paistetaan kunnes juustoraaste ruskistuu.

 4. Lisätään valkokastike ja juustoraastetta. Paistetaan kunnes juustoraaste ruskistuu.

5. Syödään ja nautitaan.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Testissä Light my Fire Swedish FireSteel® Army-tulukset

Vaimoni ehdotuksesta hankin Light my Fire Swedish FireSteel® Army-tulukset testattavaksi.
Valmistaja lupaa Army-tuluksilla jopa 12 000 raapaisua ja toimintavarmuuden kelissä kuin kelissä.
Kipinäraudalla puikkoa raapaistaessa saadaan 3000 asteen kuumuudella palavia magnesiumkipinöitä, jotka sytyttävät herkästi palavan materiaalin. Puikosta voi myös vuolla pientä lastua sytykkeeksi.


Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta tuluksista ja ensimmäinen kerta "vähän" opettelutti. Aluksi otin tuohta ja koitin saada sitä syttymään mutta huonoin tuloksin. Lopulta otin tuohesta ohuen ohutta pintaa ja raapaisi siihen kipinöitä. Parin raapaisun jälkeen sain tulen syttymään.

Valmistaja lupaa toimivuuden myös märissä olosuhteissa. Testasin kastelemalla tulukset hanan alla ja raaputtamalla niitä heti märkänä. Ei kipinän kipinää. Pyyhin enimmät vedet sormilla pois ja jo alkoi toimimaan.Vettä valuvana ei siis toiminut mutta kosteana ei mitään vaikeutta.

Parin käyttökerran kokemuksella Light my Firen tulukset vaikuttavat hyvin käteen istuvilta ja toimivilta. Aika näyttää syrjäyttävätkö ne tulitikut retkikäytössä vai säilytänkö niitä hätävarana sekä huonon sään sytytysvälineenä?

Hintaa Army-mallilla on n. 17€ ja Scout-mallilla n. 10€. Ero kahden mallin välillä on sytytyskertojen määrällä. Ensin mainitussa niitä on jopa 12 000 kun Scoutissa vain 3000.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Erätarinoita osa 1: Täpläkylki



Viljo Lampi. Se oli vanhan miehen nimi. Hän asui yksin mökissään Kivivaaran kylällä keskellä riistarikkaita salomaita. Siellä Viljo oli asunut jo pienestä pojasta lähtien samassa talossa.
Hän muisti ajat jolloin hevosella ajettiin tukkia metsästä ja joet oli perattu kivistä puhtaiksi uittoa varten. Siellä hänkin oli ollut nuorena miehenä hankkimassa leipäänsä. Nyt ikää oli 74 vuotta ja metsätyöt olivat jääneet nuoremmille.
Vaimoa ei Viljolla ollut eikä liioin muita sisaruksiakaan. Vanhempi veli oli ollut mutta hänkin oli aikoja sitten kuollut. Ainut seuralainen mökissä oli koira. Suomen pystykorva Tapio oli kuusivuotias eli koira parhaassa iässä. Sen kanssa Viljo oli saanut monet linnut syksyisiltä saloilta.
Lähin naapuritalo oli kilometrin päässä ja siellä asuivat naapurit Anja ja Valto. Valto oli ollut Viljon kanssa nuorena metsätöissä ja kahdestaan he olivat usein tehneet savottaporukan päiväkohtaisia ennätyksiä tukin teossa.
Viljo oli herännyt aamulla vähän ennen kuutta. Hetken sängyssä vanhuuden jäykkiä niveliään oiottunaan hän oli noussut kahvin keittoon.
Pakkasta oli tammikuun alkupäivinä -24 astetta ja kuura piirsi tuvan ikkunaan lumitähtiä. Lunta oli satanut viimeksi jouluaattona. Sen jälkeen tuuli oli kääntynyt koilliseen ja taivas oli kirkastunut.
Aamun kajo alkoi näkyä itäisellä taivaalla kun Viljo nosti repun selkään, painoi karvalakin päähänsä ja astui mökistään ulos. Lumi narahteli kengän alla kun hän asteli tuvan seinustalle ottamaan suksia. Napakasta pakkasesta huolimatta eilen tervatut sukset toivat nenään mukavan tuoksun Viljon sovittaessa saappaitaan siteisiin. Tapio-koira pyöri ympyrää vinkuen ja malttamattomana lähtökäskyä odottaen.
Koira juoksi jo mäkeä alas kun Viljo laski tuttua uraa joen jäälle. Viima puri poskipäitä ja sai nenän vuotamaan hänen hiihdellessä eteenpäin.
Kilometrin hiihtämisen jälkeen hän saapui kohtaan, jossa joki leveni pieneksi järveksi. Sen itärantaa kohti hänellä oli suunta. Siellä, keskellä jäätä, oli pystyssä pieni kuusenkäppyrä. Se oli merkkinä verkkoavannosta. Itse Viljo ei suurta merkkiä välttämättä olisi tarvinnut. Hän oli pitänyt talviverkkoja samassa paikassa jo pienenä poikana isänsä kanssa ja nyt kymmenien vuosien jälkeen löysi sinne tien kelissä kuin kelissä.
Kuusen vieressä oli pystyssä lapio, kaira ja keppi, jossa roikkui narukela. Käytyään kiinnittämässä kelasta narun verkon toiseen päähän hän palasi takaisin kuusenkäppyrän luo. Sen vieressä oli avanto ja avannon päällä kansi, jonka päälle oli viime kerran jälkeen tuuli tuivertanut vähän lunta.
Viljo nosti kannen ylös ja koukkasi  verkon toisen pään ylös jäälle. Verkko alkoi heti ilmaan jouduttuaan jäätyä mutta se ei vähentänyt sitä sähkötyksen tunnetta, joka välittyi käsiin kun kalat potkivat verkossa.
Metri toisensa jälkeen verkko nousi vedestä kokeneissa käsissä. Verkon puoliväli alkoi lähestyä kun näkyviin nousi ensimmäinen kala. Taimen! Sitä ei vielä tänä talvena ollut tullut verkoista.
Viljo muisti lapsuuden kalaretket isänsä kanssa kun yhdestä verkosta saatettiin saada kymmenenkin taimenta. Jokien perkaamisen jälkeen taimenten määrä oli vähentynyt ja nykyisin niitä ei saanut edes joka viikko. Vanhaa miestä hymyilytti eivätkä pakkasen kohmettamat sormetkaan hälventäneet sitä ilontunnetta, joka kupli rinnassa.
Viljo ravisteli verkosta pahimmat sotkut auki ja tuumi, että selvittelee verkon paremmin toisella kerralla kunhan pakkanen vähän lauhtuu. Nyt verkko alkoi olla jo jäätynyt ratisevaksi jääharsoksi ja sen selvittäminen oli turhan hankalaa.
Verkon nostaminen jatkui ja lopulta jäälle nousi vielä kolme hyvän kokoista siikaa. "Näilläpä sitä taas muutaman päivän täyttää vatsaansa", Viljo ajatteli suolistaessaan kaloja. "Nooin, siinä on repolaisillekin vähän syötävää", hän mutisi itsekseen ja pudotteli suolet ja päät kasaan avannon viereen. Kalat hän työnsi reppuun ja sulki läpän.
Viljo pudotti jäätyneen verkon myttynä jään alle, tarttui pitkään naruun ja alkoi kiskoa verkkoa suoraksi. Lopuksi hän kävi irroittamassa vetonarun verkon toisesta päästä ja peitteli avannon huolella, ettei se jäätyisi umpeen. "Eipä taida enää olla nuorista verkontekijöiksi", Viljo ajatteli narua keriessään. "Nykyisin kaikki on niin helppoa. Senkun ostat marketista verkon ja alat kalastaa". Verkkonsa Viljo oli itse pauloittanut. Sen taidon hän oli oppinut isältään ja tämä taas omalta isältään.
Pakkanen oli hieman lauhtunut aamun lukemista ja aurinkokin kurkisteli matalalta puiden latvojen välistä Viljon hiihdellessä kohti kotia. Tapio pyörähti jaloissa ottaen taas etumatkaa kuin huudellen:"Ota kiinni jos saat!"
Joen varren puista lehahti lentoon teeriparvi ja Viljo pysähtyi katselemaan niitä. Ne kiersivät kunniakierroksen joen päällä häviten sitten kohti aurinkoa. Vanhan miehen sydäntä lämmitti kun hän ajatteli edellisen kesän hyvin onnistunutta lintujen pesintää. Marjoja oli ollut hyvin ja lämmintäkin sopivasti. "Toivotaan, että nuoret linnut selviäisivät talvesta kasvamaan seuraavaan kesään", hän ajatteli nostellessaan suksia takaisin mökin seinustalle.
Päivä oli kääntynyt iltaan polttopuita tehdessä, mökkiä lämmittäessä ja lehtiä lukiessa. Radiosta Viljo kuunteli uutiset mutta muuta hälyä hän ei mökkiinsä kaivannut.
Takassa hiillos oli jo sammunut ja Viljo sulki pellin. Hän kävi maata sänkyynsä, risti kätensä, kiitti Luojaansa ja nukahti hymy uurteisilla vanhan miehen kasvoillaan.
Pakkanen napsahteli nurkissa. Kuu katseli alas taivaalta ja hymyili.


Jos pidit tarinasta, kommentoi. Jos et pitänyt, kommentoi silti. Tämä oli ensimmäinen erätarinani, joten palaute on tervetullutta, jotta tiedän jääkö tarina myös viimeiseksi. =)

tiistai 6. tammikuuta 2015

Täysikuu 5.1.2015

Kävin kaverini kanssa taas kerran iltayöllä palelemassa ja odottelemassa revontulia. Pakkasta oli -20 astetta ja lisäksi järven rannalla jäätävä viima. Revontulia ei näkynyt niin kuvattiin sitten kuuta. Parin tunnin seisomisen jälkeen alkoi vilu hiipiä taki sisään ja oli aika lähteä kotiin. FMI:n mukaan kahden aikaan aamuyöllä oli ollut näkyvissä revontulia mutta olin jo silloin nukkumassa.

 Jäätyneet vesipisarat kimaltavat puun oksilla.
Kotimatkalla otin vielä muutaman kuvan sortumispisteessä olevasta ladosta.